Radion sinfoniaorkesteri ansaitsee papukaijamerkin konsertti-instituution hellävaraisesta ravistelusta. Tänä syksynä konsertti on aloitettu kamarimusiikilla, sama teos on esitetty illan aikana kahteen kertaan, ja nyt suuri romanttinen konsertto esitetty ilman kapellimestaria. Varsinkin eilisillan perusteella voi sanoa, että riskinotto kannattaa.
Nykyaikaisissa konsertoiksi nimetyissä teoksissa on tullut suorastaan kliseeksi kirjoittaa solistin osa briljantin ja herooisen deklamaation sijaan orgaanisemmaksi osaksi muun soittajiston kudosta. Johannes Brahmsin sinfonista viulukonserttoa voi pitää tällaisen ajattelun jonkinlaisena esi-isänä, olihan se erään aikalaiskommentaattorinkin mukaan sävelletty ”gegen die Violine”. Tyypillinen tulkinta teoksesta on kuitenkin solistin ja säestyksen vastakkainasettelu, ja aina välillä yhteistyö näiden kahden välillä, kapellimestarin toimiessa tulkkina, onkin syntynyt onnellisten tähtien alla.
Mutta mitä tapahtuu ilman kapellimestaria? Soittajat siirtyvät kuuloaan terästäen hitusen edemmäksi kohti tuolin reunaa, tavallista valppaampina reagoimaan solistin antamiin impulsseihin. Musiikin tekeminen muuttuu demokraattisemmaksi, sointi kuulaammaksi – ja yhtenäisemmäksi, sillä takapultissakin on osallistuttava.
Kiitos, Thomas Zehetmair, tästä elämyksestä. Mitä muutamista lipsahduksista, kun intonaatio ja soinnin kvaliteetti suurimmaksi osaksi olivat maailmanluokkaa. Ja se energia! Klassisen musiikin hyvinvoinnin kannalta tällaisessa musisoinnissa on järkeä, ei sellaisessa takanojaisessa välinpitämättömyydessä, jota Vadim Repin muutama viikko sitten HKO:n kanssa esitti.
Radion sinfoniaorkesteri eli osuudellaan mukana koko ajan, ja varsinkin ääriosien tulisemmat karaktäärit saivat minutkin penkin reunalle. Puhaltajat aloittivat toisen osan hyvin herkästi ja oboesoolo oli kaunis, mutta siinä ilmeiseksi kävi tarpeeton ja ehkä haitallinenkin tendenssi kinnata intonaatiota ylöspäin kirkkaampaa sointia tavoitellessa.
Visuaalisen elementin vaikutusta elävän musiikin kokemisessa ei voi kiistää: välillä ajattelin, että Zehetmairin jatkuva rytminen liikehdintä – johtaminen – teki linjoista katkonaisia, mutta kuulokuva muuttui heti suopeammaksi silmät suljettuani. Solistin hieman metalliseen ääneen piti aluksi totutella, ja joskus vibratoa oli omaan makuuni runsaanpuoleisesti. Toisaalla taas sävyt olivat todella puhuttelevia, Zehetmairin pari vuotta vanhan Paganini-levytyksen tapaan. (Kuudennen g-molli-kapriisin voi kuunnella täältä.) Musikanttista kokonaisvaikutelmaa tuki solistin ensiosassa esittämä oma, rapsodinen kadenssi.
Pääkaupunkiseudun orkestereista Rso tuntuu olevan erikoistunut suurimuotoisiin visioihin. Kokemus saikin suuret linjat kaartumaan kauniisti Franz Schubertin yhdeksännessä C-duuri-sinfoniassa, Zehetmairin keskittyessä yksityiskohtiin. Eeppisessä toisessa osassa puhaltajat vakuuttivat lyyrisyydellään, Scherzossa jouset rouheudellaan. Finaalissa hivottiin nopeusennätystä, mutta viulistit selvisivät haasteesta hienosti. Koko piristävän illan kruunasi sinfonian mystinen, yhtäkkiä eetteriin katoava lopetus.