Monesti kuulee ja lukee valitettavan siitä, miten yksinäistä useimpien klassisen musiikin soitinten opiskelu usein on. Yhteissoiton määrän lisääminen ihan jokaisella tasolla aloittelijasta Akatemialle asti olisi mielestäni ensinnäkin suotavaa, mutta asian toinen puoli on samassa laitoksessa samalla luokalla saman instrumentin soittoa opiskelevien kollegojen välinen vuorovaikutus. En ole missään nimessä sitä mieltä, että ryhmätunneilla voitaisiin korvata yksityistunteja, mutta ehkä olisi hyvä, että molempia sortteja olisi tarjolla. Myös soittamisen pitäisi olla sosiaalinen harrastus – ja ammatti.
Erityisesti pianistien soitonopiskelu on ongelmallista yhteissoiton määrän vähäisyyden kannalta. Tilanne on sikäli hankala, että pienen pianistin on omaksuttava runsaasti erilaisia taitoja ja refleksejä ennen kuin hän voi säestää melodiasoittajia. Tämä hankaloittaa samanikäisten eri soitinryhmien edustajien yhteistyötä opiskelun alkuvaiheessa. Orkesterisoiton mahdollisuuden puuttuessa pianisteilta lähes tyystin jääkin usein ainoaksi vaihtoehdoksi opintojen alkuvaiheessa pakkopullan asteelle jäävä nelikätinen soitto toisten pianistien kanssa. Myöhemminkin erityisesti pianistit keskittyvät turhan paljon soolo-ohjelmistoonsa yhteissoittotaitojensa ja jopa myöhemmän uran kannalta elintärkeiden mitä parhaiten yhdessä soittamisen kautta rakentuvien sosiaalisten verkostojen luomisen kustannuksella. He eivät suinkaan ole yksin ongelmansa kanssa, vaan esimerkiksi kitaristit, harmonikan ja kanteleen soittajat sekä nokkahuilistit ovat varsin samanlaisessa tilanteessa isompien ja jousi- ja puhallinkokoonpanojen sekä bändisoiton hallitessa yhteissoittomarkkinoita.
Jatkuvan ja runsaan yhteissoiton lisäksi hyvää tekee myös kollegoiden kanssa yhdessä oppiminen. Amsterdamin konservatoriolla monet opettajat pitävät tunteja periodiluonteisesti. Suomessa yleinen kerran viikossa tunnille -työskentelytapa on täällä jopa hiukan harvinainen, ja vaikka opettajalla olisikin tapana pitää tiiviimpiä periodeja vähän harvemmin, se ei useinkaan tarkoita sitä, että luokka olisi välttämättä koolla silloin kun opettaja on paikalla. Kaikenlaisissa tunnillakäyntitiheyksissä on puolensa, mutta täällä olen varsinkin Paul Leenhoutsin ja Jorge Isaacin nokkahuiluluokan toimintaa seuratessani huomannut, että kerran kuukaudessa kokoontuva porukka on todella hitsautunut yhteen (luokalla opiskelee myös suomalainen Petri Arvo). Heillä on tapana kuunnella toistensa tunteja melko usein sen lisäksi, että muutaman kerran vuodessa järjestetään hiukan erikoisempia periodeja tukemaan soitonopiskelua. Esimerkiksi tämän lukuvuoden aikana on järjestetty näyttelijäntyö-workshop sekä kuvattu musiikkivideo jokaisen opiskelijan kanssa yhteistyössä Taideyliopiston elokuvaosaston kanssa (ja sivumennen sanoen myös yhteistyö sävellysluokan kanssa on melko aktiivista). Nämä niin sanotut Blok-viikot koostuvat parista-kolmesta päivästä rullaavia soittotunteja, torstaina pidettävistä lounas- ja iltakonsertista sekä perjantain palautesessioista (joilla koko luokka on läsnä kuuntelemassa toistensa palautteet, tässä esimerkkiä niille tahoille, jotka pyrkivät eräissä suomalaisissa oppilaitoksissa entisestään piilottamaan palautteenantotilanteita). Samankaltaisella systeemillä pyörii myös mm. Bob van Asperenin cembaloluokka.
Opiskelijat todella kokevat, että jaettu ja hyvin monipuolinen opiskelu todella ruokkii oppimista ja taiteilijana kypsymistä. Ja ryhmänä toimiminen myös vähentää kyräilyä ja kateellisuutta, muttei missään määrin vähennä kenenkään yksilöllisyyttä, eikä tarkoituksena ole kasvattaa tasapäistä laumaa samanlaisia soittajia. Päinvastoin: lahjakkaiden, omaperäisten ja aktiivisten kollegoiden työskentelyä seuratessa rohkaistuu luottamaan myös omiin näkemyksiinsä ja itsekin työskentelemään paremmin ja enemmän. Ikävä kyllä opiskelijoiden (sekä luokan sisällä että luokkien kesken) kesken täällä Amsterdamissa vallitseva hyvä ilmapiiri ei ole ainakaan vielä ehtinyt vaikuttaa esimerkillään opetushenkilökunnan keskinäisiin ihmeellisen kireisiin suhteisiin.