Aikamme kamarimusiikkia on Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian nykymusiikkifestivaali, joka järjestetään nyt jo 21. kertaa. Festivaali kunnostautuu omaperäisellä ja kunnianhimoisella ohjelmistolla, jonka suunnitteluun opiskelijat ovat osallistuneet. Tänä vuonna kuullaan ja nähdään muun muassa Louis Andriessenin ja Herman Rechbergerin teoksia, improvisaatiota ja esityksiä, jotka yhdistävät visuaalisia elementtejä, tanssia ja musiikkia. Keskiviikkoiltana tuulahduksen maailmalta toi italialainen Adriano Ambrosini, joka esitti John Cagen (1912-1992) mestarillisen ja ehkä perinteisellä tavalla kauneimman teoksen Sonatas and Interludes preparoidulle pianolle. Termi ”preparoitu piano” on Cagen keksintöä, mutta pianon kieliä on manipuloitu lähes soittimen koko olemassaolon ajan. 1800-luvun alun fortepianoissa saattoi olla viisikin pedaalia, joilla tavallisten kaiku-, una corda- ja sostenutotehojen ohella säädeltiin erilaisia ”äänikertoja”. Suosittuja efektejä olivat cembalon sointia imitoiva kielille laskettava paperiliuska ja ns. turkkilainen äänikerta, jossa pehmustettu vasara löi pianon runkoon isorumpua jäljitellen. Sata vuotta myöhemmin Erik Satie, Maurice Ravel ja Henry Cowell käyttivät muutamassa kappaleessa pienimuotoisia preparointeja pianon soinnin muuttamiseen.
Sonaattien ja interludien piano on käsitelty siten, että joidenkin kielten väliin tai niiden päälle on asetettu ruuveja, muttereita, kumin kappaleita ja muita esineitä. Yksityiskohtaiset ohjeet nimeävät käytettävän materiaalin ja sen sijoituspaikan millimetrin tarkkuudella, joskin soiva lopputulos on flyygelin merkistä ja mallista riippuen aina erilainen. Tämä ennalta-arvaamattomuus oli Cagelle mieleen. Syntyvä äänipaletti ulottuu normaalista pianon soinnista rumpuja, ksylofonia tai gongia muistuttaviin ääniin ja muuttaa myös pianon viritystä paikoin mikrotonaaliseksi.
Keskiviikkona kuullussa sävellyksessä on 16 lyhyttä sonaattia ja neljä välisoittoa. Osa sonaateista on perkussiivisia ja abstrakteja, toisissa taas kuulee sekä perinteistä pianismia asteikkokulkuineen ja sointuineen että kaikuja gamelan-musiikista. Adriano Ambrosini vakuutti niin preparoinnin kuin tulkinnankin osalta. Soitto oli kauttaaltaan sävykästä: viides sonaatti svengasi vastustamattomasti, ja myös hitaat osat pitivät otteessaan. Ambrosini hallitsi vajaan tunnin mittaisen teoksen kokonaismuodon suvereenisti, tosin ajoittain olisin kaivannut hengähdystaukoja osien välillä korostamaan sävellyksen meditatiivista luonnetta.