Keskikesä. Porvoon Taidehallin erinomaisen salin terassikatsomo täyttyy kuulijoista. Salin seinillä vallitsee sininen, valkoinen ja karhea tiilenpunainen, illan musiikissa monia merkillisiä tukahdutettuja tai verhottuja tunteita.
Alankomaidenkanadalainen sopraanoilmiö Barbara Hannigan hurmasi jälleen monipuolisesti – laulajana, debytoivana nykkärikapellimestarina ja kaiken lisäksi festivaalin taiteellisena suunnittelijana.
Igor Stravinskyn Sotilaan tarinan (1918) alkumetreillä kävi ilmi, ettei tämä kevytversio kaipaisi kertojaa tai näyttelijöitä. Sen parempi, koska nyt koko teos soljui läpi kamarimusiikillisesti, eikä tekstin vertauskuvallisuudesta tarvinnut välittää. Kuultiin värikästä fraasien pallottelua, jossa monitahoisen yhtyeen soitinyhdistelmät soivat yhtenäisesti. Tässä myös otolliset sordiinovalinnat auttoivat. Aktiivisiin viulusooloihin John Storgårds oli löytänyt kihelmöivät ponticello-sävyt. Darren Acostan pasuuna otti temaattisina hetkinään tilan haltuunsa, muilla ei uskallusta usein riittänyt. Puhallintutit kajahtivat muhkeasti. Sulautumista tavoiteltiin liikaakin, kun vaskien signaalit jäivät kärjettömiksi.
Tunnelmanvaihdoksia oli työstetty, mutta tempot eivät monestikaan vinksahtaneet tarpeeksi. Osaltaan tähän vaikutti akustiikka, joka suttasi kontrabasson ja lyömäsoitinten sykkivät iskut hyvin pyöreiksi. Äänenvoimakkuuden erot toimivat ja vire pysyi lähes poikkeuksetta erinomaisena. Kuvioissa solistit olivat luotettavia ja artikulaatiossaan selkeitä. Salonkimaisessa fanfaarissa taituroi Stravinskyn alun perin tarkoittama kornetti.
Kevätuhrin ja Tulilinnun maisemiin Stravinsky kallistuu melodioissaan useasti, vaikka muitakin vaikutteita vilisee. Espanjalaisvaikutteiset duurisoinnut vilahtivat ohi, kun taas arabialaisviitteissä viulu soi romanttisen ylitunteikkaasti. Välikkeet, kuten salamyhkäinen viulu ja kontrabasso, onnistuivat. Hitaassa vaeltelevassa osassa puupuhallinten oktaavien hauraan pelkistetty kontrapunkti ei haparoinut. Muualla fagotti ja klarinetti kuulostivat terävyydessäänkin säveltäjän huomioonottaen välillä liian sovinnaisilta. Koraalijakson kruununa kimmelsi viulun tremolo. Puiden tarjoamat väliäänet olisivat saaneet tulla esille enemmän. Tähän kenties tonaalisimpaan materiaaliin puhdasvireisyys sopi erinomaisesti, eikä outojen sointuvalintojen virittäminen ole helppo tehtävä.
Erilaiset rummut olivat erottamaton jäsen päätösosassa. Stravinskyn loppuun kalkuloimassa keskittyneessä soolossa saavutti Antti Suoranta pienieleisellä tenorirumpujen käsittelyllään kerronnalle ennenkartoittamattomia syvyyksiä. Tähän kohtaan viritystasot olivat mitä parhaimmat. Pehmeä kontrabasso oli omimmillaan hiljaisissa huminasäestyksissä päästäessään hetkeksi transsimaisiin tiloihin.
Luigi Nonon Djamila Boupacha -soolosävellyksessä Hannigan otti tilan käyttöön ensi hetkestä asti. Alun hyminöistä suljettu suuontelo tuntui laajenevan koko salin mittoihin. Vaikuttavan laajaan ilmaisuasteikkoon ja rauhallisen hillittyyn presenssiin mahtuivat räjähtävät alukkeet, joiden jälkimaku oli kuitenkin sopusuhtainen. Erityisesti Hanniganin ylin rekisteri on puhutteleva, eikä ylimenojakaan luonnollisesti kuultu. Konsonanttien hukkuminen saattoi myös kuvastaa tukahduttamista, nivoohan Nono poliittisuudessaan teoksensa ihmisoikeustaistelijaan, joka pitkässä kidutuksessa teki väärän tunnustuksen. Vokaalit soivat erinomaisesti, ja paikoittaiset hengitykset jäsensivät Nonon muuten löyhää ketjumaista sanomaa.
Kun Hannigan kääntyi takanaan odottaneen laajan kamariorkesterinsa suuntaan, saattoi Gerald Barryn teos alkaa. Suomessa suotta tuntematon Barry tarjosi elokuvamaisuutta, varsinkin tauotuksessa ja vähäeleisten puhallinsoolojen annostelussa. Tuoreehkon teoksen nimellään From the Intelligence Park säveltäjä siirtyy keisariajan Kiinaan, jossa nimitys tarkoitti eläintarhoja kansan sivistämiseksi. Koko musiikinhistoriasta ammentavalla irlantilaisella on itselläänkin takanaan monipuoliset opinnot. Kellonkoneiston lailla punnitusta musiikista läpi paistaa hyvin raikas ja omaperäinen säveltasokäsitys. Se rajoittuu pianon koskettimiston sävelvalikoimaan ja onnistuu silti välttämään totunnaisia luokitteluja. Tunnelmankin voi kuvitella sellaiseksi kuin eläintarhasta, jonka portit on juuri temmattu levälleen – itsepäisesti eteenpäin rullaavia kapinallisia melodioita. Niiden tuplatut oktaavit tarvittaessa muljahtavat mehevimpiinkin sointeihin ennen kuin portit täysin tallotaan mutaan. Hyvä balanssi vallitsi, tosin samalla puuttuivat suuret dynaamiset erot. Korkeita ja matalia sävelalueita Barry vaihtelee uskottavasti.
Barokkisäveltäjä Heinrich Ignaz von Biberin maine tuskin kolhiintuu siitä, että Battalia vuodelta 1673 sattumoisin on minua pitkään ansiokkaasti soittoäänenä palvellut mainio sotaisa rallatus. Soittoäänenä verraton juurikin sen vuoksi, että aloitus kasvaa tyhjästä, ja sitä seuraavat tauot ovat tarpeen kuulijan uudelleenorientoimiselle – tai kännykän taskusta kaivamiselle, ennen kuin ääni voimistuu aivan häiritseviin sfääreihin. Avantin pienyhtyeen bassosoittimet ja loistelias diskanttisektio musisoivat paikoin hieman eri ajassa ja vireessä – lieneekö tähän vaikuttanut se, että tulkinta oli viritystä ja soittimia myöten moderni. Aivan vapautuneesti eivät kuviosoittajat briljeeranneet missään vaiheessa. Arkkiluuttu pääsi oikeuksiinsa vasta hitaan apollonisessa osassa ja olisi saanut pamautella bassokieliään voimallisemmin. Lopuksi päädyttiin aavemaiseen kromaattisuuteen. Kaikessa soveliaisuudessakin paljon Biberin avantgardesta tavoitettiin. Kontrabasson paperipreparointi värisi moniulotteisesti, ja koko bändin voimin kolisteltiin ja tömisteltiin karusti. Muihin kuin taisteluaiheisiin teoksiin näitä tehoja ei olisi voinut kuvitella.
Konsertin päätti Hanniganin vakio-ohjelmistoon kuuluva György Ligetin Mysteries of the Macabre (1991) Elgar Howarthin sovituksena. Näitä ”matkalaukkuaarioita” Hannigan on esittänyt jo yli 50 kertaa – valikoiduissa kaupungeissa koko Le Grand Macabre -oopperaakin. Solisti aloitti taikurinomaisesti konsonanttikihinöillä. Se, että nopeat reaktiot olivat tarpeen ja toimivat esittäjien välisissä siirtymissä pääsääntöisesti, oli pikkujuttu. Sivusta johtaminen ja samalla virtuoosisen sekopäisen musiikin laulaminen näet luonnistuivat Hanniganilta ilmiömäisesti. Koreografian musiikkia jouduttamaan hän pitkälti improvisoi. Aikajanalla odotti laulajan makaaberin vaatetuksen väheneminen ja lopulta lyyhistyttäminen. Lauluäänen välillä hukutti värikäs kamariorkesteri kolmine lyömäsoittajineen, eivätkä samaiset sotilasroolin kohdat ole alkuperäisessä oopperassa sen armollisempia. Säveltäjä flirttailee kirjallisin viittauksin, eikä kaikista teksteistä tarvitse saada selvää. Ligetille tärkeä kommunikoivuus voi olla myös visuaalista, olkoon viesti miten moniselitteinen tahansa. Soittajien hypähdyksissä lausuma suomenkielinen teksti jäi kaikesta huolimatta epäselväksi. Erityisesti yleisöön tehosivat väljimmin esitetyt provokaatiot. Kokonaisuutena huumori räjäytti pankin.
Hanniganin kaltaiselta ääneltä voinee odottaa myös leijuvaa koloratuurirekisteriä, muttei siihen ohjelmisto tällä kertaa tarjonnut mahdollisuuksia. Konsertille ei ollut suotu nimeä – festivaalin yläotsikon Earthly Pleasures lisäksi. Yhteistä nimittäjää en jäänyt kaipaamaankaan, sillä ohjelmasta jäi tasapainoinen vaikutelma. Löyhästi eroottista kuvastoa toivat Ligetin ja piilevästi myös Nonon ihmisääntä sisältäneet teokset, ja olipa se Barrynkin teoksessa yhtenä ohjelmallisena lähtökohtana. Sujuviin järjestelyihin kuului sekin, että Hannigan ja Barry suostuivat raskaan konsertin jälkeen yleisötilaisuuteen.
Porvoon Taidetehtaan alue on virkistynyt huomattavasti sitten viime näkemän. Vuotuinen Suvisoitto pitää paikkansa Suomen kesän ehdottomana vierailukohteena.