Kun tieto Lorin Maazelin sairastumisesta torstaina saapui, suomalainen itsesäälin puuska sai vallan: kerrankin meille tarjotaan parasta orkesterimusisointia kotikentällämme, ja sitten käy näin. 81-vuotiasta Maazelia tämän jälkeen tuskin enää Suomessa nähdään. Äskettäin BBC Symphony Orchestran ylikapellimestariksi nimitetty Sakari Oramo kutsuttiin nopeasti apuun johtamaan Wienin filharmonikkojen kiertueen Helsingin ja Tanskan konsertit.
Musiikkitalossa tuntui selvältä, että Oramo halusi jättäytyä välittäjän asemaan ja osoittaa, että wieniläisittäin soivaa Sibeliustahan tässä on tultu kuuntelemaan, ei tietyn kapellimestarin tulkintaa. Yleisö otti Oramon vastaan tyytyväisen kiitollisena, eikä syyttä: Oramo täytti paikkansa mallikkaasti, eikä tilanteen äkillinen muuttuminen estänyt helsinkiläisyleisöä saamasta kaipaamaansa orkesterielämystä. Ensimmäisen puoliajan päättyessä ei Maazelia enää ollut ikävä.
Alunperin Maazelin ja Wienin filharmonikkojen 50-vuotisen taipaleen ja 1960-luvun yhteisen Sibelius-levytyssyklin vuoksi juhlakiertueelle valittu Sibelius-ohjelma hahmottui jopa jonkinlaisena näyteikkunana wieniläisten musisointikulttuuriin sinänsä. Jännittävä kronologisesti käänteinen järjestys vain vahvisti tätä, kun soitto tuntui koko ajan vapautuvan ja avautuvan loistokkaammaksi. Painokkaasti ja hitaasti, varmistelevastikin soitettu seitsemäs sinfonia antoi heti kuvan kauttaaltaan klassisesta saundista, jossa yhdistyivät jykevyys, hienostuneisuus ja antelias vapautuneisuus.
Huomio kiinnittyi yksinkertaisiin asioihin, jotka järkkymätön osaaminen ja musiikin tekemisen perinne vie aivan uudelle tasolle: pizzicatot humisivat kirkkaasti, määrätietoiset lähdöt hyökkäsivät aallon tavoin kiinni uuteen nyanssiin, etenkin jousiston yhteensoitto oli joustavaa ja saumatonta ja soolot hyväilivät. Orkesteritaide nousee aivan uuteen ulottuvuuteen, kun kaikki muodot, sävyt ja värit ovat selkeästi eriteltyjä ja voimakkaita: viiltävän ja samettisen, poreilevan ja karun välillä on kouriintuntuva ero. Sointi on materiaa, josta voidaan muovata mitä erilaisimpia maailmoja.
Orkesteri vei viidennessä sinfoniassa määrätietoisesti kiihkeällä, vahvalla tempolla. Käyrätorvien suvereenius, huilujen sävykkyys sekä alttoviulujen ja sellojen rouhea ilmaisukyky siivittivät ainutlaatuista ilmaisun jalostuneisutta. Ennen kaikkea keskieurooppalaisten vaskien puhtaus ja mahdikkuus painii aivan omassa sarjassaan. Se kuuluisa wieniläinen jousisaundi hehkui hienopiirteisenä ja kiinteäpintaisena, jossa oli sekä kuulautta että pehmeää nukkaisuutta. Sidoksisuudessaan sinfonia muistutti loogista argumenttia, joka tikutti pettämättömän orgaanisesti eteenpäin aina pontevasti iskettyihin päätösaksentteihin asti.
Esimerkillisyydessään wieniläisten soitossa tuntuikin jonkinlaista teoreettisuutta, abstraktia kauneuden vaalintaa, joka välittyi jopa akateemisen odaliskimaalauksen persoonattomana, ihanteellisena kauneutena. Vahva klassillisuus tietysti kuuluu wieniläisten olemukseen, mutta dynamiikkojen säätely ja fraseeraus tuntuivat joskus liiankin säntillisiltä. Ensimmäisen sinfonian mukaansatempaava ja aito tulkinta silti voitti puolelleen; kun kaikki viedään musiikkissa loppuun asti, ollaan syvien elämysten, puhtaan musiikin äärellä. Toiselle puoliajalle osittain vaihtunut puupuhallinmiehitys ei teoksessa yltänyt aivan muun orkesterin tasolle.