Harvalukuisehko yleisö sai kuulla Suomen oloissa poikkeuksellista pianonsoittoa Sibelius-Akatemian konserttisalissa keskiviikkona 6.5., kun Victor Chestopal soitti neljännen jatkotutkintokonserttinsa. Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla oli kokoelma Edvard Griegin lyyrisiä kappaleita ja toisella puoliskolla Beethovenin Hammerklavier-sonaatti, op. 106. Varsinkin ensimmäinen puolisko oli huikeaa musisointia. Chestopal kykenee hallitsemaan soitinta kuin vain venäläisen pianotradition parhaat ovat pystyneet. Hänen soitossaan kummittelevat tyylillisesti niin Vladimir Horowitz ja Sofronitzky kuin Emil Gilels ja Svjatoslav Richterkin. Näiden lisäksi etenkin Chestopalin opettajan, Mihail Pletnevin soittotavan vaikutus on kuultavissa niin soinnillisen paletin laajuutena, rubaton vapautena kuin laulavien melodialinjojen täydellisyyttä hipovassa muotoilussakin.
Kun nyt sitten arvostelen hänen soittoaan, täytyy lukijan muistaa, että Chestopalin soitto oli koko ajan, molemmilla puoliskoilla, soinnillisteknisesti maailman huippuluokkaa. Tulkinnallisista ratkaisuista olin sitten hieman eri mieltä. En tosin ensimmäisellä puoliskolla. En ole koskaan kuullut niin vaikuttavaa Grieg-soittoa konsertissa. Lyyriset kappaleet näyttäytyivät Chestopalin käsissä täydellisinä miniatyyreinä, jotka kuin kokonaiset maailmat avautuivat toinen toisensa jälkeen kuulijan eteen paljastaen rikkauksiaan. Chestopal käytti rubatoa hyvin vapaasti, mutta näissä muotorakenteeltaan sangen yksinkertaisissa kappaleissa se rikkoi mielestäni herkullisesti niiden toisinaan hieman kaavamaistakin symmetriaa. Ainoa pieni miinus tulee tosin virittäjälle, joka ei ollut säätänyt una corda -pedaalia kunnolla. Aina klaviatuurin siirtyessä pedaalia painettaessa kuului varsin kuuluva naksahdus yleisöön asti, mikä kiusasi etenkin hiljaisimmissa kohdissa. Äänen pystyi kyllä suodattamaan pois mielestä, koska soitto oli niin vaikuttavaa.
Jälkimmäisellä puoliskolla ollut Beethovenin sonaatti op. 106, eli ns. Hammerklavier-sonaatti, herätti sitten hieman ristiriitaisempia ajatuksia. Teos on mielestäni perusluonteeltaan hyvin sinfoninen vaikka siinä on myös puhtaammin pianistisia elementtejä. Se miten Chestopal nämä piirteet yhdisti, olikin sitten juuri se ajatuksia herättänyt asia. Chestopalin sointipaletti pysyi edelleen laajana ja hän toi orkestraalisia tasoja esiin hienosti sointiväritysten avulla. Kuitenkin hänen rytminkäsittelynsä oli mielestäni liian heittelehtivää. Perustempo ei tahtonut oikein hahmottua ensimmäisessä osassa ja hitaassa osassa. Hän otti esiin lukuisia yksityiskohtia, mutta suuret linjat jäivät hieman näiden jalkoihin. Kaikesta kuuli, ettei kyse ollut siitä, etteikö soittaja ymmärtäisi suuriakin rakenteita. (Hänen edellisessä tutkintokonsertissaan saatiin esimerkiksi kuulla aivan fantastinen Brahmsin f-mollisonaatti, joka vaatii rautaista kokonaismuodonhallintaa.) Chestopal tuntui nyt vain olevan viehtynyt hieman liikaa yksityiskohtiin. Vaikka yleisote olikin titaaninen, suuruuden vaikutelmaa ei ikävä kyllä oikein syntynyt. Esimerkiksi fuuga ei tuntunut vääjäämättömältä ja monumentaaliselta, vaan ”pieneni” sinänsä hienosti soitettujen jaksojen sarjaksi.
Kokonaismuodon selkiyttämiseen olisi riittänyt kieltämättä tyylin kannalta liian venäläisromanttisen rubaton karsiminen niiltä osin, kun se häiritsi teoksen pitkälinjaisia sinfonisia prosesseja. Chestopal on toki ”vakava muusikko”, kuten tavataan (tai ainakin joskus on tavattu) tylsämielisesti sanoa. Hänen tulkintapyrkimyksensä ovat vilpittömiä, eikä Hammerklavierin esitys ollut mikään pinnallinen sirkustemppu. Kyseessä on teos, jonka tulkinta hioutuu varmasti vuosien ja lukuisien esitysten saatossa. Sopii toivoa, että Chestopalista tulee jatkotutkintonsa jälkeenkin säännöllisesti Helsingissä konsertoiva pianisti. On käsittämätöntä miten näin upea pianisti on jäänyt käytännössä täysin vaille mediahuomiota maassamme. Chestopal on piilotettu helmi!