Ilkka v. Boehmin kamariooppera Elääkö Stalin? Ritarihuoneella keskiviikkona 3.8.2011; käsikirjoitus ja ohjaus Jukka von Boehm ja kapellimestari Tapio von Boehm.
Oopperan otsikko oli monimielinen ja tarkoituksella. Konkreettisesti siihen kiteytyi koko Jukka v. Boehmin libreton dramaturginen perusidea: Stalinin seuraajat Berija, Malenkov, Hrustsov ja Bulganin odottavat diktaattorin eteisessä viestiä oven takaa v. 1953. He ovat epätietoisia siitä mitä on tapahtunut ”isännälle”, onko hän vielä elossa vai astuuko hän yhtäkkiä tuomitsemaan alaisiaan. Mutta laajemmassa mielessä oopperan sanomana on kuvata tyranniuden kauhuja yleisinhimillisesti. Jo Aristoteleen mukaan tragediassa tuli vallita kaksi tunnetilaa: pelon ja säälin tunnetilat. Niitä molempia kuvattiin tässä tiiviissä draamassa, joka lisäksi noudatti ajan ja paikan lakeja. Syyttä ei libretisti ole harjoittanut teatteritieteen opintoja niin Helsingissä kuin Berliinissäkin. Lisäksi teoksen estetiikkaan kuului kaikenlainen parodiointi ja ironia, mihin kommunistivallan iskulauseet ja tietyt neuvosto- ja miksei venäläisen kulttuurin groteskeiksi paisutetut piirteet antoivat aihetta: maljapuheet, Malenkovin simputus, juominen, tanssi, tappelu jne. Lyyristä ainesta oli vasta draaman loppupuolella kirjailija Kirilovin ja hänen tyttärensä kohtaloiden kuvauksessa.
Yhtä kaikki libretto oli tunnelmaltaan tiheä ja repliikit iskeviä. Se oli oiva pohja Ilkka v. Boehmin sangen vaikuttavalle, suorastaan sinfoniselle musiikille. Laajat välisoitot jatkoivat ”melosta” lauluäänten vaietessa. Orkesteri oli joka hetki draaman ytimessä, milloin jäljitellen näyttämön tapahtumia ja tunnetiloja musiikin keinoin, milloin tihentäen draamaa, yhtä kaikki ohjaten juonen sisäistä virtaa taitavasti. Luonnollisesti aihepiiri oikeutti runsaasti viittauksia venäläiseen musiikkiin, sen eri tyyleihin kansantansseista, ortodoksisiin kuoroihin, neuvostomarsseihin ja propagandalauluihin. Mutta Ilkka v. Boehmin ansioksi on luettava, ettei hän milloinkaan luonut mitään Musorgski- , Shostakovitsh- tai Prokofjev-pastisseja, mihin olisi ollut suuri houkutus. Hänen tyylinsä peruslinja, avantgardistinen, atonaalinen sävelkieli säilyi kautta linjan. Hänellä on kykyä rakentaa tehokkaita dramaattisia huipennuksia puhtaasti musiikillisin keinoin. Vaikka näyttämötoiminta tapahtui koko ajan yhdessä paikassa, ”isännän” oven edessä, tehtiin musiikissa matkoja moneen suuntaan.
Neljätoistahenkinen ensemble, mm. Emil Holmström pianossa, toi kuuluville Tapio v. Boehmin johdolla orkestraalisia efektejä; hän johti esityksen varmaotteisesti osoittaen sisääntulot selkeästi ja pitäen koko draaman koossa niin näyttämöllä kuin orkesterissa. Ritarihuoneen sali oli käännetty epätavalliseen asemaan pitkittäin, orkesteri näyttämön oikealle puolelle. Sali sinänsä toimi aateliskilpineen ja vaakunoineen ironisena vastakohtana itse oopperan tapahtumille. Kokonaisuudessaan esityksessä oli maskuliinista voimaa ja viriliteettiä, sekä junttihuumoria. Mutta kieltämättä joku naisrooli olisi tuonut siihen kontrastia.
Ilkka v. Boehmiä kuulisi mielellään enemmänkin konserttilavoilla. Hänellä on runsaasti teknistä taitoa ja arsenaalia orkesterinkäsittelyssä. Lisäksi hänellä on kykyä luoda dramaattisia tehoja ja oivaltaa eri tilanteisiin sopivia nyansseja. Tuleeko hänestä oopperasäveltäjä suuriin näyttämöteoksiin, vai kehittyykö hän sinfoniseen suuntaan? Suopeata, enimmäkseen nuorta yleisöä oli salissa runsaasti. Joten ilmeisesti ihmisiä on kesälläkin Helsingissä elokuun alussa. Tapahtuma oli osa Kamarikesä-nimistä tapahtumaa, eräänlaista festivaalia, jonka esitteli yleisölle Ville Komppa. Käsiohjelman taiteiljaesittelyt olivat virkistävällä tavalla epäsovinnaisia, oli hauskaa lukea minä-muotoisia tarinoita, jotka eivät olleet turhan vakavia.