Tällä viikolla tehdään suomalaisen musiikkiteatterin historiaa: Aleksanterin teatterissa esitettävä Veli-Matti Puumalan (s. 1965) esikoisooppera Anna Liisa (2001–08) on yksi kaikkein merkittävimmistä suomalaisista oopperoista, samaa luokkaa Aarre Merikannon Juhan, Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten, Paavo Heinisen Silkkirummun ja Kaija Saariahon Kaukaisen rakkauden kanssa. Anna Liisa on onnistunut kaikilla osa-alueillaan: Puumalan musiikki on vahvaa, dramaattista ja taidokasta, säveltäjän Minna Canthin näytelmän pohjalta kirjoittama libretto on tiivis ja jännitteinen, ja teoksen sanoma on ajaton ja koskettava. Erinomaiset elementit yhdessä synnyttävät harvinaisen voimakkaan ja rikkaan oopperakokemuksen.
On historian ironiaa, ettei Puumalan oopperan esitysten takana ole vakiintunutta instituutiota mittavine julkisine varoineen, ja että teos joudutaan toteuttamaan Aleksanterin teatterin surkeassa huopatossuakustiikassa. Kaiken aikaa ei tosin ollut varmuutta edes siitä, esitetäänkö oopperaa lainkaan. Anna Liisa oli Savonlinnan Oopperajuhlien ja Kuopion kaupungin yhteistilaus, mutta kesken sävellystyön Oopperajuhlien uusi johto ilmoitti, ettei se aio ottaa teosta festivaalin ohjelmistoon. Epävarmassa tilanteessa oopperan valmistuminen venyi. Tilauksen alun perin tehnyt Jorma Hynninen pysyi onneksi Anna Liisalle uskollisena ja alkoi etsiä sille uutta esitysfoorumia. Pienimuotoiseen kokeelliseen musiikkiteatteriin sekä lastenoopperaan aiemmin keskittynyt Musiikkiteatteri Kapsäkki lupautui tuottamaan Anna Liisan, johon Hynninen itse pääsi solistiksi – alkuperäisistä suunnitelmista poiketen. Oopperan esittäjät ovat tehneet todellisen kulttuuriteon, varsinkin kun muistetaan, että tuotanto on toteutettu vähäisin varoin ja valtavin taloudellisin riskein.
1800-luvun lopun suomalaiseen maaseutuympäristöön sijoittuva Anna Liisa on oleellisesti dramaattinen, vahvojen jännitteiden ooppera. Kahden päivän sisällä tapahtuva tarina on perusasetelmaltaan selkeä, mutta myös moraalisesti moniulotteinen. Nuori talontytär Anna Liisa on oopperan keskushahmo. Anna Liisa on menossa avioon isäntä Johanneksen kanssa, mutta kantaa sisällään salaisuutta: neljä vuotta aiemmin hän on ollut raskaana renkipoika Mikolle ja mielenhäiriössä tappanut salaa vastasyntyneen lapsen. Tapahtuneesta tietää vain Mikon mustalaisäiti Husso. Kun Mikko neljän vuoden poissaolon jälkeen palaa kylään, muistuttaa Husso Anna Liisaa vanhasta rikoksesta ja kiristää häntä avioon poikansa kanssa. Kun tilanne on selvinnyt Anna Liisan vanhemmille, vaativat hekin häpeän pelossa tytärtään menemään puolisoksi Mikolle. Anna Liisa pettää kuitenkin kaikkien odotukset: hän tunnustaa rikoksensa koko kylälle ja menee vapaaehtoisesti vankilaan. Ratkaisu tuo vapauden sekä omatuntoa piinanneesta taakasta että yhteisön paineesta.
Puumalan musiikissa on voimakasta draamaa ja suuntaa. Sekä suurmuodon tasolla että yksittäisten kohtausten sisällä musiikin kaarrokset ovat laajoja, mutta myös detaljit ovat aina ilmeikkäitä ja viimeisteltyjä. Oopperan lauluosuudet ovat vaativia, mutta eivät korostetun akrobaattisia. Suomen kielen rytmiä on kunnioitettu ja mietitty tarkkaan: vaikka lauluäänet liikkuvatkin laajalla rekisterialueella, on tekstistä usein jopa melko vaivatonta saada selvää.
Musiikin ensisijainen esteettinen lähtökohta on täyskromaattinen, värikäs, vapaametrinen ja harmonialtaan rikas modernismi. Puumalan satsillinen ammattitaito ja kekseliäs keinovarojen käyttö on ihailtavaa. Tärkeään osaan oopperassa nousee kuitenkin myös ajoittain esiin puhkeava folkloristinen, tonaalis-modaalinen perinnemusiikki. Niin herkästi ja taitavasti kuin nämäkin jaksot on sävelletty, herättää niiden mukanaolo teoksessa sittenkin kysymyksiä. Sinänsä kauniit kansanlaulu- ja virsisävelmät rikkovat väistämättä muun musiikin dramaturgista etenemistä, ja vuoropuhelu eri musiikinlajien välillä ei mielestäni aivan toteudu. Katsoiko Puumala ehkä oopperan aiheen edellyttävän myös folkloristisia aineksia? Vai oliko suomalaisen karvalakkioopperan perintö modernistillekin liian kova pala kokonaan ohitettavaksi?
Oopperan laulajamiehitys oli erinomainen. Sopraano Helena Juntusen rooli Anna Liisana oli kaikkein raskain, sillä hän joutui olemaan lavalla ja laulamaan lähes koko kaksi ja puolituntisen esityksen ajan. Loistavat äänelliset valmiudet omaava Juntunen selvisi yli-inhimillisestä tehtävästään upeasti, ja hänen lavaolemuksensa välitti vaikuttavasti Anna Liisan kypsymisen kohti lopullista ratkaisuaan. Baritoni Ville Rusanen Mikon osassa oli niinikään erinomaisessa äänellisessä iskussa, ja hänen roolityönsä suorasukaisena viettelijähahmona oli vakuuttavaa.
Mustalaisnainen Husson noita-akkamaisen osan Puumala oli kirjoittanut etnomezzosopraano Sanna Kurki-Suoniolle, joka vangitsi yleisönsä raakkuvalla ja käheällä äänellään. Vaikka Kurki-Suonion suoritus oli kaikin puolin intensiivinen, jäin pohtimaan kysymystä, voisiko roolia esittää myös tavallinen altto. Miten tällainen ratkaisu vaikuttaisi oopperan kokonaisuuteen?
Vaikka baritoni Jorma Hynnisen äänessä ei enää olekaan nuoruuden teräksisyyttä, ovat tekniikan suvereeni varmuus ja soinnin jalous tallella. Jäykkänä ja kunniastaan tarkkana Kortesuon isäntänä, Anna Liisan isänä, hän oli uskottava hahmo. Baritoni Juha Hostikka esitti taitavasti Anna Liisan sulhasmiestä Johannesta, oopperan tylsää ja hermostunutta pikkuvirkamiestyyppiä, joka toi henkilögalleriaan tervetullutta vaihtelua. Tanja Kauppinen-Savijoki lauloi erinomaisesti Anna Liisan hössöttävän äidin Riikan roolin.
Oopperan 12-henkinen kuoro on vuoroin kertojan, vuoroin Anna Liisan sisäisen äänen ja kyläläisten osissa. Vaikka kuoro-osuudet ovat paljolti solistisia ja siksi erittäin vaativia, selvisi kuoro tehtävästään moitteettomasti.
Kapellimestari Jan Söderblom piti musiikin monet säikeet upeasti kasassa ja rakensi teoksesta vahvan, arkkitehtonisen tulkinnan. Tapiola Sinfonietta soitti värikkään, monimutkaisen ja vaativan orkesteriosuuden taidokkaasti, vaikka Aleksanterin teatterin orkesterimontun onneton akustiikka aiheuttikin toisinaan balanssiongelmia.
Erik Söderblomin ohjaus keskittyi ymmärrettävästi avainhahmo Anna Liisan ympärille. Vaikka ohjaus teki periaatteessa harkitun ja toimivan vaikutelman, jäin kaipaamaan vielä selkeämpiä karakterisointeja ja ehdottomampia ratkaisuja. Esimerkiksi puvustuksen perusteella ei tullut aivan selväksi, haluttiinko Anna Liisa -näytelmä todella tuoda nykyaikaan, vai oliko sittenkin tarkoitus säilyttää myös traditionaalinen side 1800-luvun lopun maailmaan.
On syytä toivoa, että Anna Liisasta tehdään tulevaisuudessa uusia produktioita paremmissa akustis-näyttämöllisissä olosuhteissa ja varmemman ekonomisen tuen turvin. Samalla jää innolla odottamaan Puumalalta seuraavaa oopperaa, mahdollisesti lähtökohdiltaan toisenlaista ja entistä kokeellisempaa.
