Satunnainen konserttivieras Suomessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten etuoikeutettuja olemme mitä tulee lippujen hintoihin. Esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterin konserteista ei käsittääkseni ole mahdollista maksaa yli 20 euroa ja Kansallisoopperan kalleimmatkin liput ovat 70 euron luokkaa. Puhumattakaan halvemmista paikoista tai opiskelija- tai muista alennuksista. Pidän äärimmäisen positiivisen asiana sitä, että Suomessa klassisen musiikin konserttien lippujen hinnat ovat enemmän tai vähemmän samassa luokassa esimerkiksi elokuvalippujen kanssa. Kutsukaa sitä sitten vaikka elitismiksi.
Täällä Amsterdamissa (ja monessa muussakin paikassa maailmalla) on varsinkin opiskelijan lähes mahdotonta käydä konsertissa omalla rahalla kovinkaan usein, koska lippujen hinnat ovat suorastaan pilvissä: sisäänpääsy normaaliin Nederlands Philharmonisch Orkest:in tai Concertgebouw-orkesterin konserttiin ilman sen kummempia erikoisuuksia maksaa suunnilleen 40€ (tai parisen euroa vähemmän, jos on valmis istumaan jonkin salin pylväistä takana). Muutenkin kaikkien konserttien liput tuntuvat olevan hinnoitellun aina niin sanotusti yläkanttiin. Paikallinen alennuskäytäntö sotii ainakin allekirjoittaneen oikeustajua vastaan, koska se ei ole statusperusteinen, vaan ikäperusteinen. Ainoastaan alle 26-vuotiaat saavat alennusta lippunsa hinnasta. Minkään valtakunnan opiskelijakortti tai muu itku ei auta. Nuorison lisäksi myös yli 65-vuotiaille on usein pieni alennus luvassa, mutta keskustellessani asiasta Concertgebouw’n lippukassalla mukavan tyttösen kanssa, hän kertoi epävirallisesti, että usein kun konserttiin odotetaan normaalia enemmän varttunutta väkeä, hinnastosta poistetaan ikäalennus kokonaan. Hollantilaiset todella ovat sielultaan kauppiaskansaa.
Maaliskuussa Concertgebouw’ssa esiintyi katalonialaisen viola da gambisti ja kapellimestari Jordi Savallin maineikas yhtye, vuonna 1989 perustettu Le Concert des Nations (samana vuonna kuin paraikaa 20-vuotisjuhlakonserttejaan soittava kotimainen Battalia, suosittelen). Ajattelin, että kerrankos sitä nyt mielellään maksaa korkeimman luokan taide-elämyksestä hienoimmassa mahdollisessa miljöössä. Hintaan 48,50€ (pylvään takana siis, alennusta 1,50€) olisi kuvitellut saavansa jotakin elähdyttävää, mutta todellisuus oli ihan toista. Ensinnäkin maestro Savallin patsastelu jonkinlaisessa silkkiyöpuvussa salin yllättävän pitkiä portaita pitkin ylös ja alas joka kappaleen välissä oli tarpeeksi harmillista, mutta kun soittokaan ei noussut seremonian tasolle, olin ainakin itse pettynyt konserttiin. Ohjelmassa olivat Bachin Brandenburgilaiset konsertot II, III ja IV sekä Purcellin Fairy Queen -sarja. Erityisesti Bacheissa soittajilla oli niin epäkiinnostava, toisaalta flegmaattinen ja toisaalta hämmästyttävän pompöösi ote, että yleisössä istuessa lähinnä hämmästytti se, miten noin kokeneet ja kiitetyt muusikot voivat soittaa noin silmiinpistävän epäkiinnostuneen oloisesti, mutta silti itsetietoisesti. Eräs mahdollisuus tietysti on se, että pitkä kiertue ympäri mannerta illasta toiseen samaa ohjelmaa toistaen leipäännyttää innokkaammankin pelimannin. Kyllä rautaisen ammattilaisen pitäisi silti pystyä soittamaan kiinnostavasti vaikka hampaat irvessä, jos kerran soittaa ilta toisensa jälkeen konsertteja enemmän tai vähemmän loppuunmyydyille yleisöille maailman parhaissa saleissa.
Toisaalta tulin myös ajatelleeksi, että on mahdollista, että Savallin kaltaisten vanhempien partojen soittotapa on tämän päivän kuumaverisen nuoren miehen makuun liian hienovireistä ja vähäeleistä. Muodissa oleva soittotapa on näet vaihtunut Savallinkin uran aikana jo moneen kertaan. Ja etäinen mahdollisuus on myös, että esitys oli räätälöity hollantilaiseen makuun (paikallinen varsinkin vanhan musiikin soittotapa on hiukan akateemisen tuntuinen), mutta siitä huolimatta mahdollinen ja toivottava soiton riemu ja ilo ei yltänyt lavalta yleisöön asti.