Helsingin Sanomat haastatteli 19.3 Musiikkitiede 100 vuotta -symposiumissa puhunutta kanadalaisprofessoria Robert Zatorrea, joka on tutkinut musiikin yhteyttä aivotoimintoihin. Zatorre kertoo haluavansa ymmärtää, mitä aivoissa tapahtuu, kun musiikki todella koskettaa, kun siitä saa kylmiä väreitä.
Zatorren tutkijaryhmä julkaisi tuloksensa mielimusiikin kuuntelun ja välittäjäaine dopamiinin yhteydestä Nature Neuroscience -lehdessä muutamia kuukausia sitten. Helsingin Sanomat uutisoi tutkimuksesta 12.1.2011. Oleellinen havainto on, että musiikin aiheuttama tunnereaktio vapauttaa dopamiinia, mikä on yleensä yhdistetty ihmisen selviytymisen kannalta olennaisiin asioihin kuten ruokaan ja seksiin: ”Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun dopamiinin on havaittu säätelevän abstraktiin tai esteettiseen kokemukseen liittyvää mielihyvää.” Teorian mukaan juuri dopamiinipurkaus on syynä musiikin nostattamiin kylmiin väreisiin.
Tässä yhteydessä tunnereaktioilla tarkoitetaan oikeastaan juuri fysilogisia reaktioita – fyysisiä kokemuksia, jotka syntyvät kun musiikki herättää kyllin voimakkaita tunteita. Kylmät väreet ovat näistä tutuin esimerkki. Mutta on muitakin. Viime perjantaina kuulin Sibelius-talossa Mahlerin viidennen sinfonian ja rekisteröin harvinaisen laajan skaalan fyysisiä tapahtumia: pohkeissa tuntuvien kylmien väreiden lisäksi suun vastustamattoman ammottamisen ja käsien jännittämisen. Tästä parin päivän kuluttua kuulin nuorisokuoro Somnium Ensembleä. Sibeliuslukiolaisen Tatu Erkkilän vuonna 2009 perustama kamarikuoro säteilee puhdasta lahjakkuutta. Somniumin soinnista mykistyneenä todistin silmien laajenemisen ja kylmän hien. sitten Muistan tarkasti, miten tukkani nousi pystyyn kuunnellessani ensimmäistä kertaa Brahmsin toista pianokonserttoa Krystian Zimermanin soittamana, ja jokin aika sitten Benjamin Brittenin Four Sea Interludes sai posket kananlihalle (merkillinen tunne).
Nämä kaikki pakahtumisen merkit ovat vakuuttavia indikaattoreita siitä, että kyseessä on todella erityinen tapaus. Haluaisinpa nähdä, mitä aivoissa silloin tapahtuu. Sen sijaan ”normaaleihin” kylmiin väreisiin olen aina suhtautunut skeptisesti; saan niitä nimittäin suorastaan biologisella tarkkuudella kaiken musiikin paisutuksista, kulminaatioista ja nyyhkykohdista – myös sellaisen musiikin, josta en ollenkaan pidä. Ainakaan omalla kohdallani kylmät väreet eivät siis kerro mitään musiikin ”hyvyydestä.” Kylmä väre on jokin lähes häiritsevä fysiologinen sivutuote, joka ei ole yhteydessä minussa heränneisiin tunteisiin, vaan pikemminkin musiikin sisäisiin ominaisuuksiin. Minulle henkilökohtaisesti geneeriset väreet indikoivat ”halpaa” imelyyttä, joten väreiden saaminen on suorastaan inha kokemus.
Se, voiko fyysinen reaktio toimia jonkinlaisena indikaattorina musiikkia arvioitaessa, on siis luonnollisesti hirveän yksilöllistä. Ihmiselle, joka vain harvoin saa väristyksiä, kylmät väreet epäilemättä kertovat, että kyseessä on merkittävä kokemus. Kätevää on havainnoida itseään ja tunnistaa jokin ultimaalinen fyysinen tapahtuma, joka jatkossa paljastaa milloin kyseessä on todella suuri hetki.
Voisiko fysiologia siis objektivoida arvioita, jotka ovat kiusallisen riippuvaisia mielialoista – voisivatko ruumiilliset reaktiot asettua turvallisesti musiikin ja ailahtelevaisen psyyken väliin? Nyt tuntuukin siltä, että on erotettava ihmisessä erilaisia ”kuuntelevia instansseja”: keho, joka aistii musiikkia väristen ja jännittyen, sekä mieli. Jos saan bussissa soivasta purkkapopista kylmiä väreitä, ”vastuussa” on kehoni, kun taas mieleni on tuskastunut. Mutta mielikin, kuten edellä tuli mainittua, on toisinaan pinnallisten mielialanvaihdosten uhri, ja yksinkertainen paha tuuli voi tuomita musiikin, joka objektiivisesti on hienoa…
Mikä siis on tuo kunkin ihmisen yksilöllinen ”objektiivinen” musiikin aistija? Se joka aiheuttaa syvemmät ja harvinaisemmat fyysiset reaktiot, kuten kylmän hien ja ruumiin lähes tuskallisen jännittymisen? Kuten Zatorren ryhmän neurologiset kokeet osoittavat, väkevä musiikillinen tunnekokemus ei ole vain kulttuurinen, opittu, keinotekoinen asia, kuten se luonnontieteellisestä näkökulmasta kenties näyttäisi olevan, vaan se yhdistyy suorastaan ihmisen perustarpeisiin. Voimakas musiikkikokemus kytkeytyy olemassaolon syvätasoon. Näitä kokemuksia on usein äärimmäisen vaikea verbalisoida tai perustella. Todella voimakas musiikillinen ekstaasi nousee jostain kaiken kielellisen takaa, mutta myös ”ihon”, pintapuolisten ja ”biologisten” kylmien väreiden tuolta puolen – alitajunnasta, sielun ja ruumiin syvätasolta, transsendenssista —
Aloitin musiikkipäiväkirjan kirjoittamisen vuoden 2011 alussa. Huhtikuun alusta lähtien kirjoitan sitä Amfionissa aina kerran viikossa. Tammi-maaliskuun tekstit löytyvät täältä.