Näin vuodenvaihteessa on tapana silmäillä tapahtumia syyskaudella. Palaan kauden alkuun eli elokuun loppuun; huomaan, että tämä blogi alkaa ja päättyy Venäjästä.
Elokuun lopulla oli Moskovassa Humanistisen yliopiston järjestämä symposium ’Venäjän formalismi 100 vuotta’. Mikä formalismi? Zhdanov ja Šostakovitšin kritiikki? Ei suinkaan. Venäjän formalismi oli värikäs taide- ja tiedesuuntaus 1910-ja 1920-lu vuilla, yksi Venäjän kulttuurihistorian luovimpia kausia. Se koski kaikkia taiteita, kirjallisuutta, elokuvaa ja musiikkia – eli muistetaan nimiä Andrei Belyi, Majakovski, Sergei Eisenstein, Igor Stravinsky ja Boris Asafiev. Tieteen puolella Vladimir Propp – jonka kansansatujen morfologia sai ideansa folkloristiikan suomalaiselta koulukunnalta, Krohneilta ja Antti Aarnelta, ja Mihail Bahtin. Mutta kun tarkemmin katsoo tätä koulukuntaa ovat lähes kaikki sen ideat ja käsittee lainoja ja metaforia musiikista. Jakobsonin: ’dominantti’, tekstiä hallitseva, kokoava prinsiippi. Lev Karsavinin ’sinfoninen subjekti’ ja ’sinfoninen yhteiskunta’. Dostojevskin romaanien ’tietoisuuksien polyfonia’. Vieraannuttaminen – brechtiläinen musiikkiteatteri jne.
Mutta venäjää taitamattomalle Moskova voi olla yhä vaikea paikka. Jollei matka tyssää jo lentokentälle, josta ehkä selviytyy vielä keskustaan vievään junaan, viimeistään taksit käyttävät hyväkseen ulkomaalaisuutta. Hotellissa ei kenties olekaan varausta. Metron ihmismassoissa ei löydä oikeaa suuntaa. Muistan kun eksyin 1971 Leningradin metrossa pianisti Arto Vähälän kanssa eikä kukaan vastannut kysymyksiimme, kommunikointi ulkolaisten kanssa oli kiellettyä. Ruokamyrkytys voi iskeä – varokaa kahvilaa Tshaikovskin konservatorion kulmalla ja kylmää okroshka keittoa!
Sozopol
Viikkoa myöhemmin olin opettamassa Bulgariassa Mustan meren äärellä Sozopolin viehättävässä rantakaupungissa. Nyt on suora autostrada Sofiasta sinne eli matka Bulgaria halki autolla kestään vain 4 tuntia. Kyseessä oli Early Fall School of Semiotics. Mutta musiikista on vaikea luennoida ilman hyvää pianoa – italialaisille kreikkalaisille ja bulgarialaisille nuorille
Marseille
Marseille on ollut tänä vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupunkeja. Sen juhlistamiseksi Aix-Marseillen yliopisto järjesti siellä 25.-28.9. kansainvälisen kollokvion aiheenaan säveltäjä ja kapellimestari Henri Tomasin elämä ja tuotanto, otsakkeella Henri Tomasi et la Méditerranée. Paikalle saapuikin koko joukko Ranskan johtavia musiikkitieteilijöitä Daniele Pistonesta Jean-Pierre Bartoliin ja Michel Faureen.
Tomasi oli Korsikassa 1901 syntynyt muusikko, joka eli vuoteen 1971. Ei todellakaan kovin tunnettu nimi, mutta olin häneen törmännyt tutkiessani Armas Launiksen elämää. Launiksen tytär Asta Shuwer-Launis kertoi auliisti isänsä ja Tomasin ystävyydestä, jonka päätapahtuma oli ollut, kun Tomasi johti Launiksen Kullervo oopperan näyttämöversion Nizzassa 1939, hyväntekeväisyys- ja myötätuntonäytöksenä talvisodassa kamppailevalle Suomelle. Tomasin poika Claude Tomasi mainitsee isänsä elämäkerrassa (julkaistu salanimellä Michel Solis) Henri Tomasi, un idéal méditerranéen (Ajaccio: Albiana 2008, 25 euroa) Launiksen vain kerran. Mutta hän kertoi isänsä suuresti arvostaneen juuri Kullervoa. Launiksen kirjeenvaihtokokoelmasta tosin löysin vain kolme kirjettä Tomasilta, koskien hänen mahdollista Suomen vierailuaan ja hänelle myönnettävää kunniamerkkiä.
Tomasi kollokvion pääjärjestäjä oli prof. Jean-Marie Jacono Aix-Marseillen yliopistosta, Suomessa usein vieraillut ranskalainen musiikkisosiologi. Hän oli kutsunut allekirjoittaneen. Aioin aluksi puhua vain Launis-Tomasi -suhteesta mutta sitten aloin tutkia enemmän Tomasit ja hänen profiilinsa alkoi hahmottua. Tomasilta soitetaan lähinnä konserttoja, joita hän sävelsi huilulle, trumpetille, saksofonile, klarinetille, fagotille, pasuunalle, oboelle, kitaralle, sellolle ja kontrabassolle koko elämänsä ajan vuosina 1929-1971. Niistä yksi esitettiin tänä syksynä Sibelius-Akatemiassa ja seminaarissani yksi oppilaani tunsi kitarakonserton.
Claude Tomasi lähetti minulle partituurin Tomasin ensimmäiseen merkittävään konserttoon Cyrnos, sinfoninen runoelma soolopianolle ja orkesterille 1929. Se on eräänlainen tarantellan apoteoosi, kunnianosoitus Korsikalle ja sen musiikille. Tyyliltään sukua Ravelille ja Milhaudille mutta ehdottomasti omintakeista tunnistettavaa tyyliä. Tomasin tuotanto oli laaja: siihen kuului oopperoita vv. 1944-1965 Don Juan, l’Atlantide (kolmas yritys de Fallan ja Milhaudin jälkeen!), Sampiero Corso, Triomphe de Jeanne, Francois d’Assise, Le silence de la mer (Verscorsin tekstiin), Ulysse, L’elixir du révérend père Gaucher; 13 balettia, elokuvamusiikkia 11 filmiin, kamarimusiikkia ja vokaalisävellyksiä. Viime mainittuja kuultiin kollokvion konserteissa mm. Joanna Cassarin tulkitsemana; elokuvamusiikkia niin ikään joista hän laati sinfonisia runoelmia, aiheiltaan eksoottisia Tam-tam 1931, Vocero, Colomba, Dexu danses cambodgiennes, Jeux de Geishas, Féerie laotienne, Chant pour le Viet-Nam, Symphonie du Tiers Monde, Legions d’honneur 1938, L’homme du Niger 1939, Côte d’Ivoire 1948, jne.
Oliko hän jonkinlainen musiikkiantropologi kuten Launis tai Bartók? Ei nyt sentään, mutta ne arkistokatkelmat, joita nähtiin ja kuultiin kollokviossa saivat odottamaan lisää. Kun kysyin miksei näitä enää soiteta, minulle vastattiin, ettei niitä voi esittää, kun ne edustavat kolonialistista Ranskaa. Pitää todella paikkansa, ettei Tomasin musiikkia ole juuri missään saatavilla. Pariisin levykaupassa ei ollut juuri mitään. Unohdus on siis laskeutunut, mutta se saattaa olla vääryys. Näin koki ainakin säveltäjä itse joka oli syvästi pahoillaan elämänsä loppupuolella, ettei häntä mainittu missään Ransan musiikin suurien nimien Honeggerin, Messiaenin, Dutilleux’n ym. rinnalla. Em. pojan kirjassa on onneksi cd albumi, jossa on muutamia Tomasin ’eksistentiaalisia’ teoksia kuten kantaatti Albert Camus’n tekstiin Rétour à Tipasa (1966) (Camus, nyt myös 100-vuotias, toinen syy juhlia Tomasita, Camus’n tytärtä odotettiin myös kollokvioon), Kolmannen maailman sinfonia, joka kuvaa orjien kulkuetta ja Le silence de la mer, drame lyrique Vercorsin myös suomennettuun romaaniin.
Tomasi koki elämässään monia kriisejä joiden alku oli hänen lapsuudessaan. Väkivaltainen isä, muusikko, pakotti hänet soittamaan ihmelapsena pianoa, Henri vihasi kuitenkin sitä kaikkein eniten, ja yritti karata milloin pystyi. Tästä johtui hänen kaukokaipuunsa. Nuorukaisena hän elätti itseään Marseillen ravintoloiden ja suljettujen talojen pianistina ja jatkoi tätä Pariisissa. Hän sai kuitenkin täyden konsaertoriokoulutuksen myös kapellimestariksi ja aikaa myöten hän kohosi Pariisin oopperan pääkapellimestariksi. Sota-aikana hänet mobilisoitiin ja hän esiintyi univormussa ranskalaisissa sanomalehdissä. Sodan jälkeen hän sävelsi vaikuttavan Requiemin sodan ja vastarintaliikkeen uhreille. Sittemmin kaikki hänen oopperansa esitettiin eri puolilla Eurooppaa. Hän oli naimisissa oopperalaulajatar Odetten kanssa.
Kaikesta menestyksestä huolimatta hän kirjoitti 1965 parhaalle ystävälleen:
”Tänään täytän 64 vuotta! Planeetalle ilmaantumiseni mieletön vuosipäivä…Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat yhä enemmän tietoisia siitä absurditeetista ja sattumasta johon minut on heitetty syyttä. Epäilemättä ’absurdi ihminen’ Camus’n mukaan tarkoittakin juuri täysijärkistä. Ihminen on havainnut, ettei tässä ole mitään järkeä … Olen aina ajatellut, että tämä mainen elämä on vain groteski farssi syntymästä kuolemaan..Minulle musiikista on tullut pieni pelastusrengas, joka pitää minun aaltojen yläpuolella. Tässä 40 vuoden taistelujen, pettyneiden toiveiden tulos.” Sodan jälkeen hän kirjoitti: ”Vihdoinkin rauha tälle typerälle planeetalle.”
Nämä lausumat ovat kuitenkin hämmästyttäviä sen ulkoisen menestyksen rinnalla jota hän koki muusikkona. Syyt ovat siis syvemmälle hänen omassa eksistenssissään.
Joka tapauksessa Tomasin musiikki kannattaa ’löytää’, siinä on paljon kuulemista ja kokemista odottavaa!
Limoges
Marseillesta jouduin kiiruhtamaan Limogesin yliopistoon, väitöstilaisuuteen. Mutta sieltä ei pääse millään muulla järkevällä tavalla kuin Pariisin kautta. Juna Pariisista Limogesin ei ole noita loistavia tgv- junia joilla pääsee maan halki miltei kolmeassa tunnissa, vaan tuota antiikkista kalustoa, jollaista oli Suomessa ehkä vielä 60-luvulla. Limogesin yliopistossa väitteli argentiinalaissyntyinen Sebastian Giorgi aiheenaan Organisation et reception du discours cinematographique: l’analyse d’un film de Wilson Yip. L’esquisse d’une sémiotique integrale (426 s.) Minut oli pyydetty juryyn mukaan, koska kyseessä oli musiikin analyysi, ts. kyseinen elokuyva oli japanilainen ns. taisteluelokuva, jota säesti em. säveltäjän Wilson Yipin musiikki. Ideana oli tutkia musiikin merkitystä sen kuulijoiden kannalta, siten että filmi musiikkeineen näytettiin tietylle yleisölle, jonka reaktiot kasvon ilmeet jne. filmattiin. Näistä non-verbaaleista kehollisista merkeistä tehtiin päätelmiä itse musiikista. Itse väitöskirja oli sujuvasti kirjoitettu, huomattavan oppinut, musiikki oli transkriboitu näkyviin, spektrogrammeja käytetty jne.
Mutta mitä voi päätellä kuulijoiden käyttäytymisestä itse musiikin suhteen? Minun oli pakko sanoa, että ainakin taidemusiikin konserteissa on kahdenlaisia kuulijoita: niitä jotka istuvat hievahtamatta, ilmeettöminä, eleettöminä keskittyen vain itse musiikkiin, he ovat niin täysin musiikin valtaamia, että ovat unohtaneet olemassaolonsa reaalisessa kehossaan, he ymmärtäät musiikkia. Sitten on niitä jotka ovat alinomaa liikkeessä, kiemurtelevat, heiluvat, naputtelevat sormia, siirtelevät jalkoja, hypistelevät ohjelmaa, vilkuilevat ympärilleen, häiritsevät toisia: heistä saa epäilemättä paljon filmiaineistoa, mutta mitä se merktsee? Ei mitään, sillä nämä ovat niitä jotka eivät ymmärrä musiikkia, heidät on konserttiin pakottanut esim. tyttöystävä seurakseen ja he vain odottavat tilaisuuden loppumista.
Ranskassa väittely on yleensä muuten aivan erilaista kuin Suomessa. Siellä on aina jury, vähintään 5-6 professoria, joista kaksi ulkopuiolisia ja vähintään yksi mielellään ulkomainen. Tämä on sikäli turvallista väittelijälle, että mielipide-erot tasoittuvat, jos yksi on kielteinen, muut voivat olla myönteisiä. Suomessa kaikki jää usein riippumaan vain yhdestä vastaväittäjästä, joka näin saa suhteettomans suuren vallan. Joka tapauksessa Limogesiin olikin päässyt tulemaan koko komiteasta vain kaksi ulkopuolista , joten tilaisuuden kesto oli myös nrmaali eli n. pari tuntia. Prof Jacques Fontanille Limogesista ei päääsyt koska hänet oli juuri nimitetty presidentti Hollanden ministerikabinetin puheenjohtajaksi, melkoinen kunnia semiootikolle.
Ankara
Ankaran Cancayan yliopisto, amerikkalais-turkkilaisen miljonäärin perustama ja rahoittama järjesti kansainvälisen kongressin 7.-10.10. aiheesta Is It Real? Järjestäjä oli arkkitehtuurin professori Zeynep Onur. Yliopiston rehtori kertoi että Ankarassa on 24 yliopistoa, olin yllättynyt nähdessäni miten hieno kampus oli ja samoin, miten elegantti ja järjestynyt on Ankaran lentokenttä. Olo on suomalaiselle kotoisa jo kielen takia, kuulummehan uralialaisaltailaisiin kieliin ja monet sanat ovat hassusti aivan samoja foneettisesti muttei sisällöltään. Kongressiin liittyi musiikkia, Eila Tarastin resitaali juhlasalissa, jossa oli flyygeli; ohjelmassa Mozartia, Lisztiä, ja suomalaista eli Sibeliusta, Rautavaaraa, Hirniä ja Leiviskää.
HYMS
Helsingin yliopiston musiikkiseura järjestää silloin tällöin konsertteja ja tapahtumia, kun sattuu jotain erikoista. Nyt saapuivat Fermon Accademia Musicalesta pianisti Mario Coppola ja säveltäjä Paolo Rosato Erasmus-vaihdon merkeissä. Coppolan pianoilta Yliopiston juhlasalissa 28.10. osoittautui hämmästyttäväksi näytöksi napolilaisesta pianokoulusta, jolla on monia merkittäviä edustajia Marta Argerichista Aldo Ciccoliniin. Tämä koulu lähtee klavesinistien koulun pikkutarkasta sormityöstä mutta yltää myös laajoihin sonoriteetteihin. Coppolan konsertti olikin otsakoitu: Kuule soitto Napolin.Coppola on soittanut mm RAIlle kaikki Beethovenin sonaatit ja on maassaan erittäin tunnettu muusikko. Hänen soittonsa on vakuuttavaa tyylitajultaan, tempovalinnoiltaan ja pianon käsittelyltään, siitä olivat kaikki yksimielisiä. Beethovenin op 110 sai syvällisen tulkinnan, Chopin oli sangen pehmeää, mutta päänumero oli Lisztin Vallée d’Obermann äärimmäisen hitaine meditatiivisine tempoineen – ne ovat tietenkin sävellyksen literäärin akuperän de Senancourin romaanin Obermann oikeuttamia, romaanissahan ei käytännössä tapahdu oikeastaan mitään eli se on sangen moderni. Prokofievin 7. sonaatti laajensi kuvaa Coppolasta ekspressionistiseen suuntaan. Ylimääräisenä kuultu Scarlatti oli helmeilevyydessään aivan uniikkia. Hän tulkisi myös sarjan Paolo Rosaton musiikillisia miniatyyrejä Album per la fanciulezza op. 141. Seuraavana päivänä Coppola antoi musiikkitieteessä pianonsoiton mestarikurssia Beethovenin sonaateista. Hän elävöitti ja analysoi Beethovenin sonaatin kehityslinjoja – italiaksi. En ollut tullut ajatelleeksi että As- duuri- Sonaatin op 110 nopea väliosa kuvaisi saksalaista Oktoberfestiä tuhteine C-duuri toonikasointuineen.
Villa-Lobosia Tiedekulmassa
Helsngin yliopiston Tiedekulma, joka on siirtynyt Porthanian kulmalle sai tänä vuonna yliopiston palkinnon tominnaastaan tieteen popularisoijana. Teemana oli nyt syksyllä Brasilia ja allekirjoittanut oli pyydetty puhumaan 7.11. Brasilian musiikista. Eli tietenkin Heitor Villa-Lobosista. Harmi ettei ollut laitetta millä näyttää katkelmaa elokuvasta Descrobrimento do Brasil, jossa on Villa-Lobosin musiikki vuodelta 1937. Mutta tulin itsekin kuunnelleeksi uudestaan hänen pääteoksensa, uskomattoman puolentoistatunnin pianokonserton Choros 11. Tähän täytyy palata! Se ei ole mitään folklorismia ollenkaan. Ehkä kykenee ratkaisemaa sen salaisuuden eksistentiaalisemioottisella analyysilla! Choroksen on esittänyt Helsingissä vuosia sitten Ralf Gothoni Pierre Bartholoméen johdolla juhlaviikoilla.
Wagner Sibelius-Akatemiassa
Wagner juhlavuosi ei päättynytkään syntymäpäivään 22.5., vaan Sibelius Akatemiassa pidettiin 8.-9.11. prof Anne Sivuoja-Kaupppalan johdolla, mukana toimikunnassa Dr Martin Knust, prof. Veijo Murtomäki, ja Riikka Stewen, koordinaattorina Markus Kuikka, symposium Richard Wagner and the North.
Tapahtuman aloitti jo edellisiltana Risto-Matti Marinin pianoresitaali, jonka pääpaino oli Wagnerin pianosovituksissa, joihin Marin on erikoistunut, ja joita hän on levyttänyt hienosti. Itse symposiumin ulkolaisista vieraista mainittakoon Barry Millington, brittitutkija, jonka Wagner-elämäkertakin on suomennettu. Rehtori Tiina Rosenbergin avajaispuhe ei ollut pelkkä formaliteetti, vaan kertoi rehtorin omasta Wagner-työstä. Symposiumin alussa Riikka Siltanen esitteli pienen sensaation: Wagnerin kirjeen Richard Faltnille, jonka oli löytänyt Kansallisarkistosta. Aiemmin on luultu, että Wagnerin ainoat sanat suomalaisille olivat Villa Wahnfriedissa suomalaisdelegaatiolle lausutut Bayreuthin avajaisten jälkeen: ”Mukava kuulla, että siellä ’ylhäällä’ harrastetaan musiikkiani – mutta tulkaa toki mieluummin tänne Bayreuthinn kuulemaan sitä!”
Kuultiin myös esitelmä antiwagneriaani Busonin Wagner-parodiasta, Wagner esityksistä Virossa, Kristel Pappelin kertomana ja Ackté Elsan roolisuorityuksista Anne SivuojaKauppalan esittämänä. Valitettavasti en päässyt kuulemaan muita kiinnostavia esityksiä. Mutta: osa niistä on jo ilmestynyt Synteesin Wagner teemanumerossa 3/2013 juuri joulun alla, kuten Riikka Siltasen, Jukka v Boehmin ja allekirjoittaneen puheet. Tätä numeroa myydään mm Akateemisessa mutta sitä voi tilata: paul.forsell@helsinki.fi
Aix en Provence
Kaksi syytä pakata laukku ja lähteä taas Aixin suunnalle. Ensinnäkin prof. Christine Esclapezin johtama seminaari 13.11. CLEMM eli Créations et Langage en Musique et Musicologie, sarjassa 2e journee d’étude internationale ja teemana Des lieux du sens en musique et musicologie…et ailleurs (Merkityksen paikka musiikissa, musiikkitieteessä..ja muualla. Se pidettin Aixin keskustan salissa Arcade. Espanjasta puhui Carmen Pardo Salgado, avantgarden spesialisti ja John Cagen sekä Daniel Charlesin tuntija. Prof Christian Hauer, entinen Aixin kasvatti ja tohtori sittemmin, prof. ja rehtori Lillen yliopiostossa, puhui musiikin narraatiosta, ja allekirjoittanut aiheesta ”Missä piilee musiikin merkitys. Musiikin semioottisen analyyasin kehitys musiikkitieteessä ja semiotiikan teoriassa.”
Mutta seuraavana päivänä oli tohtorinväitös yliopistolla, jossa Mathias Rousselot puolusti väitöstään Le sens de la musique. Discours argumentatif sur les questions de sens et de significtion en musique,(635 s.). Nyt koettiin sanoisinko tyypillinen ranskalainen väitös. Itse kirjan sivumäärä ja koko komitea : em professori Hauer, Pardo, lisäksi filosofi Jean-Michel Salanski Pariisin X:stä, työn ohjaaja Escapez, prof Bernard Vecchione ja allekirjoittanut. Kun väittelijä oli myös varsin sujuva ja puhelias, kesti väitös viisi ja puoli tuntia. Tosin välillä syötiin lounasta. Opettajani Erik Tawaststjerna olisi varmaan säikähtänyt jo opuksen otsakkeen sanaa ’discours ..”. Kun käytiin sellaista aikoinaan omassa väitöksessäni 1978 hän otti englanninkielen sanakirjan, kun epäili, ettei voi puhua sellaisesta kuin ’musical discourse’. Joka tapauksessa väittelijä oli kehittänyt sangen oppineen diskurssin musiikin merkityksen ongelmasta, hän esitti kriittisiä kommentteja eri tahoilla, ilmeisesti hän on kuten sanotaan hiukan l’esprit contestataire mutta ei oikeastaan itse ’väittänyt’ mitään. Teoksessa oli viittauksia kaikki aktuelleihin teorioihin lingvistiikassa, ja semiotiikassa, ja filosofiassa, eli kaiken kaikkiaan lajaa lukeneisuutta ja käsitteiden kehitteykykyä osoittava väitös. Ehkä tämä ilmestyy vielä kirjanakin kuten joskus Ranskassa, normaalisti väitökset jäävät siellä valokopioiksi.
Väitös Helsingissä
Päästyäni kotiin Välimereltä odotti jo seuraavana päivänä omalla laitoksella HY:n musiikkitieteen väitös. Tanja Tiekso väitteli aiheesta ”Todellista musiikkia, Kokeellisuuden idea musiikin avantgardemanifesteissa”. Hauskaa, että ilmestyy väitöksiä suomeksikin! Elegantin teoksen oli julkaissut Osuuskunta Poesia, Helsinki. Vastaväittäjänä toimi nuori tamperelaisfilosofi Antti Salminen. Tiedekunnan edustaja prof Hannu Riikonen kysyi, miksi tekijä oli jättänyt pois ironiset, groteskit tai muuten ei-vakavat manifestit, koska avantgarden luonteeseen kuuluu myös leikittely. Teoksen mottona oli toisaalta lainaus John Cagelta: ”Meidän varsinainen tehtävämme, jos rakastamme ihmiskuntaa ja maailmaa, jossa elämme, on nyt vallankumous” (1969).
Joululauluista
Minua oli pyydetty puhumaan ja soittamaan joululauluja 20.11. Sinebrykoffin museon sarjassa. Olinkin unohtanut miten vaikuttava on museon toinen kerros vanhoine maalauksineen, siinä voisi aivan vaan istua tuntikausia sanomatta mitään. Mutta salissa on myös flyygeli, joten musiikkitilaisuudet luonnistuvat. Soitin siis lauluja vanhasta saksalaisesta vihkosta ja laulatin yleisöä. Erinomainen apu laulujen taustoista on Reijo Pajamon teos Joululaulujen kertomaa (Repale kustannus 2011). En itsekään tiennyt monia tarinoita ja tekijöitä. Mm kotonamme joulaattoaamuna aina soitettu Aamu vasta hämärtää… olikin Berndt Sarlinin säveltämä ja ilmeisesti hänen tätinsä Anna Sarlinin kokoelmista 1911.
Väitöstä Rimsky-Korsakovista
Lauantaina 23.11. oli taas väitös oppiaineessani. Nyt oli kyseessä John Nelsonin työ The significance of Rimsky-Korsakov in the development of a Russian national identity (Studia musicologica Universitatis Helsingiensis 25) (298 s. plus liitteet). Vastaväittäjäksi oli pyydetty nuori prof. Andrei Denisov Pietarista. Hän kysyi mm eroja nuoren ja vanhan Rimskyn välillä, hänen vaikutustaan ympäristöönsä ja vastaavia tapauksia musiikin kansallisuuden määrittelyistä muualla Euroopassa. Tiedekunnan edustaja prof. Ben Hellman pohti itse venäläisyyden ja nationalismin käsitteitä. Illalla karonkassa Elias Lassfolk esitti Rimsky- Korsakovin harvoin kuullun vaativan Fantasian op. 33 venäläisistä teemoista, Eila Tarastin kanssa.
Pariisissa
…juhlittiin säveltäjän ja musiikintutkijan Costin Miereanun 70-vuotispäiviä symposiumilla otsakkeella Espaces Multiples, paikassa Centre de Documentation de la musique contemporaine, Villettessä eli uudessa konservatoriossa (metro Jean Jaurè), 28.11. Miereanu on merkittävä avantgardesäveltäjä, joka on kehittänyt sävellysmetodin nimeltä Textkomposition. Hän opiskeli Pariisissa yhtaikaa kuin allekirjoittanut mm Greimasilla, muttemme silloin koskaan tavanneet. Hän oli emigroitunut Romaniasta. Hän vieraili Suomessa 1983 Centre francais’n kutsumana yhdessä Jean-Yves Bosseurin kanssa. Sittemmin hänestä tuli Sorbonnen professori, ja perustamassaan laitoksessa IDEAT (rue St Charles) hän järjesti kahdesti mm. Musical Signification kongressin. Olin itsekin usein hänen vieraanaan siellä ja osallistuin siellä lukemattomiin kansainvälisiin arviointeihin, jotka olivat muotia 90-luvulla. Tyyliltään Miereanu edustaa vapaata kokeellisuutta, hänen oopperansa on postmodernia kollaashia. Hänen pääjulkaisunsa on Fuite et conquête du champ musical (Editions Klinksieck 1995). Tilaisuuden järjestivät Jean-Marc Chouvel ja Xavier Hascher. Oma puheeni oli Costin M, comme pionnier de
l’analyse sémiotique de la musique de l’avantgarde.
Oscarin päivä Helsingissä
Juhlimme psykiatri ja kirjailija oscar Parlandia hänen nimipäivänsdä tienoilla kuun vaihteessa. Aiheena oli Traditio, muistaminen ja merkityskonfliktit. Vaikka kyseessä oli semiotiikan päivä yleensä ottaen kuultiin myös musiikkia koskevia puheita, kuten Marjo Suominen Händelistä ja Grisell McDonell ajasta musiikin esittämisessä. HYMSin kvartetti esitti Vincent d’Indyn pianokvarteton, siinä soittivat Petrus Laitinmäki, viulu, Mikko Metsälampi altto ja Holger Kaasik sello, ja allekirj. piano. On aina kiehtovaa soittaa uusi teos ensi kertaa kuulijoille, samoin kuin on jännittävää kun sitä harjoittelee yhdessä ensimmäisen kerran. Tässä kiinnostavassa harvinaisuudessa op 7 on pulmana mm. kaksi ja kolmijakoisen rytmin vuorottelu.
Strasbourgissa
Marta Grabocz järjesti jo toisen taiteiden narratologian tutkijatapaamisen laitoksellaan Strasbourgissa 5.-7.11.Narratologit tutkivat tarinan kerrontaa ja ylipäätään kertomista, myös musiikissa. Siinä on muodostunut aivan oma paradigmansa musiikkitieteessä. Paikalle oli tullut ympäri maailmaa asiantuntijoita mm. Robert S Hatten ja Byron Almen Texasista. Robert oli ollut edellisellä viikolla Krakovassa Pendereckin 80-vuotispäivillä. Shoastakovitshin Lady Macbathille oli omistettu oma sektionsa. Muita tuttuja musiikin ym. tutkijoita olivat Siglind Bruhn, Bernard Vecchione, Katalin Kroo, Joan Grimalt, Nicolo Palazzetti (Bartòk ja Maderna), Marie-Laure Ryan, Christian Hauer, Raphael Baroni ja prof Mikko Keskinen Jyväskylästä.
Proust
Suomen Proust-seuran tilaisuudessa Topeliassa 10.12. oli aiheena Proust ja musiikki. Marcelin musiikkitietous oli suuressa määrin peräisin hänen ystävältään venezuelalaissyntyiseltä säveltäjä Reynaldo Hahnilta; Kadonnutta aikaa etsimässä teoksessa ei ole juuri koskaan virheitä musiikin suhteen. Tilaisuudessa soitti Eila Tarasti Ravelin sonatiinin, Ravel ei varsinaisesti ollut Proustin maailman säveltäjiä, mutta Marcelin hautajaisissa soitettiin Pavane. Petrus Laitinmäki soitti Hahnin viulusonaatin 1. ja 3. osan. Viimeinen osa on kauneinta viulumusiikkia mitä voi kuvitella. 2. osa kuvaa auton moottoria, varmaan liittyen Proustin autmatkaan Balbeciin. Ostin Pariisista kirjan Eve-Norah Pauset: Marcel Proust et Gustav Mahler: créateurs parallèles (L’Harmattan 2007) – vaikkei Proustilla ja Mahlerilla ollut juuri mitään yhteistä, paitsi nyt se että Adornon mielestä Mahlerin sinfoniat olivat eräänlaisia romaaneja.
Pianopiirin konsertti
Espanjalainen nuori pianisti Gabriel Escudero, joka on ollut mm Sibelius Akatemiassa vaihto-opiskelijana viime vuonna, esiintyi 11.12. HY:n musiikkitieteen pianopiirissä, Topeliassa Hän on muutoin opiskellut Yhdysvalloissa Manhattan School of Musicissa Arkadi Aronovilla, ja esiintynyt Euroopan tärkeillä konserttilavoilla. Häntä pidetään yhtenä parhaimmista maansa nuorista pianisteista. Escudero aloitti M ozartin d-molli fantasilla, jossa hämmästytti mm. asteikkojen briljanssilla ja dramaattisuudella. Sitä seurasi siro Haydnin sonaatti, sitten Chopinia ja Tshaikovskia, kaikki sangen ’siselöityjä’ kuten Seppo Nummi tapasi sanoa aikoinaan. Rahmaninovissa Escudero oli parhaimmillaan, hän soittaa hyvin rennolla otteella, usein vartalo hieman takakenossa ikään kuin omaa soittoaan tarkkaillen. Lisztin Mephisto-valssissa hän oli huipussaan. Pianisti kertoi myös hauskasti teoksista.
Väitöksiä edelleenkin
Voi hyvänen aika tätä väitösten määrää! HY:n musiikkitieteessä on meneillään boomi. Tosin oma roolini näissä tilaisuuksissa on rajoittunut kustoksena toimimiseen; tunnetusti hän ei saa sanoa juuri sanaakaan, vaikka mieli usein tekisi.
12.11. väitteli italialainen säveltäjä Paolo Rosato aiheenaan The Organic Principle in Music Analysis. (Acta semiotica fennica XLII, approaches to musical semiotics 16) 528 s. Rosato on kehittänyt uuden analyysimenetekmän, joka perustuu fysiikasta lainattuun homeostasiksen periaatteeseen. Väitöskirja oli poikkeuksellisen laaja ja sovellutuskohteiltaan vaihteleva. Vastaväittäjänä oli tunnettu professori Pariisin VIII:sta, Ivanka Stoianova, avantgarde musiikin spesialisti, Bulgariasta aikoinaan Moskovan kautta Pariisiin siirtynyt tutkija – yhdessä sisarensa Julia Kristevan kanssa – hän on mm. Ricordin nykymusiikin julkaisemisen asiantuntija. Koska englanti ei ollut kummankaan vahvin kieli oli varauduttu siihen, että käytettäisiin myös italiaa; tiedekunnan edustajaksi oli saatu italian professori Elina Suomela. Mutta väitös sujuikin erinomaisesti kokonaan englanniksi! Usean vuosikymmenen valmisteilla ollut työ saatiin voitokkaaseen päätökseen!
Jo seuraavan päivän illalla saapui seuraavan väitöksen vastaväittäjä eli prof. Clive Brown, yksi maailman johtavia 1800-luvun musiikin esityskäytäntöjen tuntijoita. Espanjalainen jatko-opiskelijamme Aurea Dominguez väitteli nimittäin 14.11. aiheenaan Bassoon playing in perspective. Character and Performance Practice from 1800 to 1850.( Studia musicologica Universitatis Helsingiensis 26), 255 s. Aurea oli aloittanut opintonsa Barcelonan musiikkiakatemiasta, josta hänen maisterivaiheen työn hjaajan Luca Chiantore oli tullut väitöstä seuraamaan, sieltä saakka. Chiantorehan ylläpitää Valenciassa Musikeon nimistä pianoakatemiaa, jossa on on mestarikursseja ja konsertteja. Allekirjoittanutkin on käynyt siellä opettamassa pari vuotta sitten. Prof Brown kysyi mm. miten väitöskirjan laatiminen oli vaikuttanut kandidaatin omaan muusikon työhön. Hänen mielestään fagotin perusluonne ei ole aina koominen ja groteski, kuten Berlioz väittää. Näytteenä kuultu katkelma puhui sekin tätä vastaan. Paikalla väitöksessä oli runsaasti Suomen fagottiseuran edustajia.
Lisäksi Helena Tyrväinen väitteli 16.12. HY:ssä kauan odotetulla työllään Kohti Kalevala-sarjaa – Identiteetti, eklektisyys ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa (Suomen Musiikkitieteellinen Seura) 750 s. Vastaväittäjänä oli prof Tomi Mäkelä Hallesta ja kustoksena prof Pirkko Moisala, tiedekunnan edustajana prof. Laura Kolbe. Onnittelut tästäkin suuresta työstä! Itse en valitetettavasti päässyt paikalle.
Helsingissä juuri ennen Joulua
Radion orkesterin syyskausi sai yllättävän huipennuksen: Venäläisen illan, jonka johti Hannu Lintu ja ohjelmassa Skrjabini Poème d’extase ja Rahmaninovin 3. eli teoksia, joihin ei koskaan kyllästy. Konserttiin oli monen äärimmäisen vaikea saada lippuja, useat eivät ollenkaan – vaikka salissa oli lopulta siellä täällä tyhjiä paikkoja. Täytyisi kyllä kehittää joku systeemi, että kaikki paikat tulisi viime hetkellä käyttöön. Näin on kaikkialla muualla maailmassa. Muistan kun kerran Pariisssa pääsin opiskelijana Karajanin ja Berliinin filharmonikoiden konserttiin, joka oli ehdottoman loppuunmyyty, parhaille aitiopaikoille, jotka myytiin viime hetkellä ja huokeasti opiskelijoille.
Konsertin varsinainen attraktio oli nuori 22-vuotias venäläinen pianisti Daniel Trifonov Novgorodista, monien kilpailujen voittaja. No, yksi lisää venäläisen koulun sarjaan, tunnetaan tokin monta, Luganskit Matsujevin ja muut, ajattelin. Mutta täysi yllätys. Ei kulunut kauaa kun oli jo pakko myöntää, ettei tällaista soittoa oltu kuultu koskaan ennen. Salaisuus oli se, että tekniikka katosi olemattomiin, koska se oli täysin alistettu musiikille. Kuulija sai suoraan seurata säveltäjän ajatuksia, soittaja oli vain ”ikkuna taideteokseen’’ kuten Marcel Proust sanoi näyttelijä Bermasta. Pianistin tulkintatahto ja voima oli niin suuri että piano otti koko orkesterin kuin syleilyynsä ja määräsi sitä täysin. Kapellimestari oli myös niin taitava, että oivalsi mistä oli kysymys. Alusssa hieman pelotti, kun huomasi, ettei solisti katsonut ollenkaan johtajaa, vaan eteni omien visioidensa mukaan, vaihdellen tempoja yllättävästi niiden karaktäärejä seuraten. Mutta lopussa yhteistyö oli jo täysin orgaanista.
Trifonofin pianon sointi oli dynaamisen skaalan kaikkia laitoja koskettava, mutta se ei milloinkaan mennyt yli, kuten eräillä venäläisillä. Hän osasi vetäytyä myös detaljien maailmaan; Rahmaninovin tekstuuri on tässä teoksessa hyvin lineaarista ja lähellä oikeastaan J.S. Bachia; mutta se sisältää myös galantin tyylin topoksia. Ylimääräiskonserttina kuullut Tulilinnun osat lisäsivät kiinnostusta tähän nuoreen tähteen. Hän ei ollut pianon ääressä enää mikään ’noidan oppipoika’, vaan velho joka lumosi kuulijat magiallaan nuoresta iästään huolimatta. Ravelin Narri aamulaulu Miroirista sopi hänelle myös koketterialtaan erinomaisesti. Väliajalla sattumalta kohtasin hänet, kun hän astui sivuovesta lämpiöön TV haastattelua varten, Kerroin, ettei tällaista soittoa oltu tosiaankaan kuultu tässä kaupungissa. Toivoin, että hän soittaisi resitaalin Yliopiston juhlasalissa, jossa ennen häntä Richter ja Gilels niin mielellään esiintyivät, puhumattakaan Charles Rosenista.
Ryhdyin etsimään Trifonovin levyjä; yllättävää kuitenkin, että ranskalaisessa Diapason lehdessä (n. 618 novembre 2013) arvio hänen Carnegie Hallin resitaalistaan ei ole varaukseton (Bertrand Boissard); siinä oli Skrjabinin 2. sonaatti, Lisztin h-molli sonaatti, Chopinin preludit ja Medtnerin Satu op 26. Arvostelija ei ymmärtänyt Trifonovin tulkintojen luovuutta, luottamista hetkeen ja innoitukseen, siihen mitä filosofi Jankélévitsh kutsui termillä imprévisibilité (ennalta-arvaamattomuus). Toki arvio päättyy toiveeseen saada seurata tätä poikkeuksellisen lahjakasta taiteilijaa. Tämä levy täytyy kyllä hankkia!