Antonio Stradivarin (1644–1737) rakentamien soittimien suurenmoisen äänen salaisuudesta on väitelty vuosisatoja: onko kyse mittasuhteista, käytetystä puumateriaalista, vai kenties lakkauksen salaisesta ainesosasta?
Joukko eurooppalaisia kemistejä ja muita tutkijoita on saanut päätökseen analyysin viiden Stradivarin soittimen lakkauksesta. Tulosten perusteella soinnin salaisuutta on etsittävä muualta, sillä rakentaja ilmeisesti käytti työhön hyvin yksinkertaista öljyn ja hartsin seosta, kertoo kemisti Jean-Philippe Échard Pariisin musiikkimuseosta. Lakkaus ei juurikaan poikkea samalta alueelta peräisin olevien hienojen huonekalujen viimeistelystä.
Tutkijat analysoivat pieniä puu- ja lakkanäytteitä neljästä viulusta ja yhdestä viola d’amoresta, joiden rakennusvuodet ovat välillä 1692 ja 1724. Angewandte Chemie -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan puu on ensin sivelty pellavansiemen- tai saksanpähkinäöljyllä. Sen päällä oleva kerros koostuu öljy- ja hartsiseoksesta, johon on useimmissa tapauksissa lisätty punaista pigmenttiä. Sekoitus oli todennäköisesti hieman erilainen kuin muilla cremonalaisilla rakentajilla, muttei siinä itsessään Échardin mukaan ollut mitään erityisen taidokasta. Käsityötaito sen sijaan myös viimeistelyssä on ensiluokkaista.
Aiemmissa tutkimuksissa puusta on löytynyt pieniä määriä mineraaleja ja eläinproteiineja, mutta useimmiten tutkimusotanta on ollut ymmärrettävistä syistä hyvin pieni: kukapa haluaisi lainata miljoonien arvoista soitintaan kirurginveitsellä syynättäväksi? Myös Échardin ryhmällä oli suuri työ löytää sopivaa materiaalia, sillä monia soittimia on kolmensadan vuoden aikana ehditty restauroida useampaan otteeseen.
Tutkimuksesta kertovat esimerkiksi The New York Times ja Der Spiegel -lehdet.