Konsertin päätyttyä jäin harmittelemaan, että kyseessä ei ollut festivaali tai edes konserttisarja, vaan pelkkä yksittäinen konsertti. Se oli siinä. Uusinta-kamariyhtyeen taival on johtanut alkuaikojen vähän sisäänpäinlämpiävästä soittajasäveltäjien kollektiivista kansainvälisyyttä janoavaksi kovan luokan nykymusiikkiensembleksi. Pääosin festivaaleilla ynnä vastaavissa tilaustehtävissä esiintyvä yhtye on viimeisimmissä omissa konserteissaan keskittynyt esittelemään eri maiden säveltäjiä. Toiminta on tervetullutta helposti maailmasta syrjään jättäytyvässä musiikkielämässämme. Toivottavasti se saa jatkoa.
Dutch Delights -nimeä kantanut alankomaalaisilta ei ollut kattava katsaus maan musiikkielämään, oikeastaan päinvastoin. Uusinta oli Gaudeamus-musiikkiviikkojen taustatekijöiden avustuksella kartoittanut hollantilaisohjelmistoa, ja kerännyt johtolankojen runsaudensarvesta nasevan kaksoissävellyskonsertin. Säveltäjinä esiteltiin Michel van der Aa (s. 1970) ja Bart de Vrees (s. 1974). Kokonaisuus olisi aivan hyvin voinut olla osa laajempaa Alankomaat-katsausta, ja se oli käsittääkseni tarpeeksi spesifi toimiakseen jopa sikäläisellä festivaalilla. Sähkösoittimia ja popäänenmuodostusta hyödyntävää funk-vaikutteista minimalismia tai muita kliseitä ei katsottu tarpeelliseksi esitellä. Postikorttien sijaan helsinkiläisyleisölle tuotiin aitoja connoisseur-makupaloja.
Yksi konsertin erityispiirteistä oli se luontevuus, jolla säveltäjät lähestyivät taiteidenvälisyyttä. Teokset hyödynsivät videota ja eloelektroniikkaa, mikä sopi taidegalleriana toimivaan tehdasmaiseen ympäristöön mainiosti. Kaikuisa, urbaani Forum Box yhdistyneenä musiikin aikalaismaisuuteen loi konsertille ajan hermoilla olevan, modernin atmosfäärin. Päällä olevan näyttelyn valoteokset tosin himmensivät harmillisesti konsertin videoita, mutta kyllä niistäkin selvän sai.
Richard Wagnerista on sanottu, että mikäli hän eläisi nyt, tekisi hän elokuvia eikä oopperoita. Michel van der Aa opiskeli säveltäjäksi valmistumisensa jälkeen elokuvantekoa New Yorkissa. Elimellisesti hänen soolopiano-videoteoksessaan Transit (2007) kuva ja ääni kietoutuvatkin yhteen. Pakkomielteisen vanhan herran toisteiset askareet ja niistä syntyvät äänet kietoutuivat aina samaan kirpeännostalgiseen sointuun palaavan pianomusiikin kanssa yhdeksi kokonaistuntemukseksi. Surrealismia toi mukaan pianisti Emil Holmströmin pakkomielteiset pantomiimieleet pystypianonsoiton lomassa – mihin kaiuttimien äänitetyt pianoäänet telekineettisesti vastasivat. Sama performatiivisuus toistui sellisti Markus Hohdin soittamassa soolosello-ääninauhateoksessa Oog (1995), jossa sellisti välillä huitoi lähes äänettömin sihahduksin ilmaa jousellaan. Van der Aan taito on yhdistää kirjavia, itsenäisinä jopa naurettavan vaikutelman antavia materiaaleja väkeväksi ja vangitsevaksi taiteen kieleksi. Pohjana on tukeva sävellyksellinen satsitekniikka.
Konsertin kolmas Michel van der Aan teos oli Hal Hartleyn lyhytelokuva The New Math(s) (2000), jonka musiikin van der Aa oli tehnyt yhdessä opettajansa, Alankomaiden kuuluisimman nykysäveltäjä Louis Andriessenin (s. 1939) kanssa. Ilman elävien muusikoiden panosta tarjoiltu, matemaattista kilpajuoksua ja kung fu -taistelua toisiinsa sekoittava elokuva kartoitti hyvin illan temaattista kokonaisuutta, joskin siinä melodinen musiikki jäi taustan rooliin.
Itselleni entuudestaan vähemmän tuttu Bart de Vrees osoittautui yllättävän dramaattiseksi ja nopeusvaikutelmia kaihtamattomaksi hollantilaissäveltäjäksi. Vaikka hänenkin musiikissaan tuntui alankomaalaistaiteelle tyypillinen pitkälinjaisuus ja staattisuus, oli siinä myös van der Aallekin leimallista prosessiivisuutta. Jousikvintetto Five Interludes (on the nature of absense) (2009–) tarjoili nopeita nuotteja ensin staattisena ornamenttina ja myöhemmin hengästyttävänä paahtona (svengisukulaisena Bartókin neljännen kvarteton finaali) ennen taittumistaan haikeasti laulavaan melodiaan. Kaiken tämän dramaattisuuden taustalla oli kuitenkin tyylikäs ja rauhallisenviileä 2000-lukulainen pohjavire. Teknomaisuus oli viehkeästi taustalla surround-elektroniikan keinoin, kun megafonilla varustautunut sopraano Ulla Paakkunainen täydensi kapellimestari Dalia Stasevskan luotsaamaa Uusintaa konsertin päätösteoksessa In My Room (thoughts about a possibility) (2010). Siinä koskettava inhimillisyys oli hyvin tasapainossa scifimäisyyden, välillisyyden, ulkoaohjattavuuden ja individualististen pyristelyiden kanssa.
Mieleen juolahti kotimatkalla (utopistinen?) EU-hanke, jossa eri maiden rikasta aikalaistaiteiden kulttuuripääomaa levitettäisiin jäsenmaiden välillä juuri tällaisten esimerkillisten konserttien välityksellä. Joka maassa voisi olla juokseva konserttisarja, jollaisessa kontekstissa tämäkin olisi vain Dutch Delights 1.