Espoon kaupunki on tehnyt todellisen kulttuuriteon hankkiessaan Leppävaaran Sellosaliin aidon Clementi-pianon vuodelta 1828. Englantilainen soitin on kunnostettu konserttikäyttöön ja on Suomessa ainoa laatuaan. 1800-luvun alkupuoli oli pianonrakennuksen kannalta hyvin kiinnostavaa aikaa: kaikissa vähänkään suuremmissa kaupungeissa oli useita pieniä pianoverstaita ja jokaisella oli omat tyylinsä ja sointinsa. Nykyisen Steinway-normin sijaan säveltäjillä ja pianisteilla oli käytettävissään aivan erilaisista lähtökohdista rakennettuja instrumentteja, jotka asettuivat tyyliltään karkeasti ottaen kahden eri päälinjan, wieniläisen ja englantilaisen väliin.
Nykyiset klassiset konserttiohjelmamme koostuvat paljolti saksalaisten ja wieniläisten säveltäjien teoksista, minkä vuoksi vanhan malliset pianot ovat Suomessa olleet lähinnä wieniläistyylisiä. Ne eroavat englantilaisista kuivemmalla ja hopeaisemmalla soinnillaan; englantilaistyylisissä on pyöreämpi ja voimakkaampi sointi. Clementi-piano onkin tyyliltään selvästi nykyisten Steinway-pianojen esikuva. Se on myös soitin, jollaisilla 1800-luvun alun nuoret pianovirtuoosit, kuten Liszt tai Chopin ovat aikanaan soittaneet.
Kiitos Espoon kaupungin, Tuija Hakkila sai miellyttäväksi tehtäväkseen etsiä Sellosaliin sopivan, vanhan soittimen. Alunperin ranskalaisia Pleyel- ja Erard-pianoja etsiskellyt Hakkila löysi hollantilaisen soitinrestauroijan Edwin Beunkin pajasta pari vuotta sitten entisöidyn Clementin, jonka kohdalla kaikki tuntui natsaavan. Soitin edustaa sekä puurunkoisten, nykypianoa selvästi hiljaisempien ”fortepianojen” kulta-aikaa, että sopii dynaamiselta skaalaltaan ja soinniltaan varhaisromanttiseen, briljanttiin pianotekstuuriin.
Hakkila oli laatinut konsertin ohjelman Muzio Clementin (1752–1832) henkilöhahmon ympärille: pianisti-säveltäjä-liikemiehen tuttavapiirin kuuluvista säveltäjistä kuultiin Mozartia, Haydnia, Beethovenia, Schubertia sekä irlantilaissyntyistä John Fieldiä, Chopinin esikuvaa – ja luonnollisesti Clementiä itseään. Ohjelma vaikutti ennakoon sekavahkolta: oli perä perään sooloa, kamarimusiikkia, liediä, jopa Clementin sovitus Mozartin kuulusta g-mollisinfoniasta ympäri ohjelmaa siroteltuna. Tämä oli kuitenkin ajan tapa, ja erityyppisten teosten vuorottelu toimi hämmästyttävän hyvin, ennen kaikkea upeiden esitysten ansiosta.
Clementin oma h-mollisonaatti vuodelta 1802 vakuutti säveltäjänsä täyspätöisyydestä. Kyseessä on aivan liian vähän soitettu säveltäjä, mistä saanee kiittää perintäistä saksalaiskeskistä klassismikäsitystä. Hakkilan tulkinnassa tuntui intiimi suhde soittimeen, mikä ei pianistien kohdalla suinkaan ole itsestäänselvyys. Hakkila oli kutsunut konserttiin toiseksi pianistiksi Ilmo Rannan, jonka lämmin tulkinta Fieldin Notturnosta valotti Clementi-pianon romanttisempaa puolta. Oli hämmästyttävää huomata, miten eri tavalla soitin soi soittajan ja teosten vaihtuessa. Hakkila ja Ranta soittivat yhdessä Schubertin nelikätisen As-duuri-muunnelmasarjan, jossa erityisesti vaikutuin soittimen moniulotteisuudesta. Clementi-pianon sointi vaihtelee äänenvoimakkuudesta ja rekisteristä riippuen hyvinkin paljon, mikä mahdollistaa hyvin värikkään otteen klassisromanttiseen ohjelmistoon.
Ohjelmassa oli myös Haydnin ja Beethoven lauluja, ja Hakkilan sekä mainion baritonin Petteri Salomaan esityksissä oli helppoutta ja eloisuutta. Kiitos hienovaraisen soittimen Salomaa sai herkutella sävyillä ja tekstillä; balanssi oli luonnollinen. Haydnin englantilaiset ja Beethovenin skottilaiset laulut olivat minulle lisäksi uusia tuttavuuksia ja valaisivat miellyttävästi näiden mannerimaisten mestarien suhdetta brittiläiseen kansanmusiikkiin. Ja lopulta: harvoin olen nauttinut Mozartin mestarillisesta g-mollisinfoniasta niin paljon kuin nyt, Hakkilan, Mikael Helasvuon, Antti Tikkasen ja Markku Luolajan-Mikkolan tuoreena, kamarimusiikillisena tulkintana.
Ennen vihkiäiskonserttia Hakkila esitteli soitinta sekä konsertin ohjelmaa. Soittimesta hyvin innostunut pianisti luonnehti löytöään hienoksi, värikkääksi, lämminääniseksi, sekä hyvin inspiroivaksi, mutta huomautti myös, että pystyy parhaiten kuvailemaan soittimen ääntä soittamalla. En voi sitä itse enää paremmin sanoa: Sellosalin Clementi-pianoa kannattaa käydä kuuntelemassa jatkossakin!