Musiikkitalon Kuoron harjoituksista ei olla pois ilman hyvää syytä. Etenkin kuoron alkutaipaleella rakennetaan yhteistä sointia, joten jos osa laulajista olisi jatkuvasti poissa, se olisi tolkuttoman hankalaa sekä johtajalle että toisille laulajille. Jatkuva kertaaminen on myös hyväksi ulkoa oppimiselle. Näin nimittäin on päätetty toimia ja vaikka tuskalliselta tuntuu, ajan kuluessa yhä varmemmalta alkaa näyttää, että Brahmsin saksalainen requiem menee kaikilta hienosti ulkoa syyskuun puolivälin paikkeilla.
Meillä näyttää syntyneen käytäntö, että laulamisen estävä kurkun karheus tai flunssainen voimattomuus ei välttämättä aiheuta poissaoloa, vaan ihmiset tulevat kuunteluoppilaiksi harjoitussalin parvelle, jos kunto sallii. Meitä oli viime sunnuntaina siellä taas kuusi henkilöä. Tällä välttää poissaolon ja oppii hirmuisesti. Täytyy sanoa, että soinnin kuuntelu sivusta on kuorolaulajalle hyödyllistä. Rivissä ei saa lainkaan kunnon kuvaa toisten stemmojen soinnista eikä oikein kunnolla omastaankaan. Sivusta kuuntelemalla kokonaisuus kuulostaa aivan toiselta – ja luvalla sanoen jo aika hyvältä. Alkuvuoden työ alkaa tuottaa tulosta, kuten Aulikin edellisessä päiväkirjatekstissään kertoi.
Varsinkin alussa ulkoa laulaminen näytti olevan tuskallista joillekin laulajakollegoille. Klassiset muusikot lienee peloteltu jo kehdossa virheiden tekemisen suhteen, ja kynnys nuottien sulkemiseen telineellä näyttää edelleen vaativan vähäistä merkittävämpiä ponnistuksia. Kummasti siinäkin vain kehitytään. Näin suuren teoksen ulkoa opettelu ei nimittäin onnistu kerralla, vaan vaatii rohkeaa yhdessä yrittämistä, toistoja, virheiden tekoa ja niistä oppimista. Parvelta onkin hauska seurata ulkoa laulamisen kehittymistä: yksittäisiä hämmästyneitä ilmeitä (ai niinkö sen pitikin mennä..), huvittuneita pään pyörityksiä (äh, enkö mä opi..), selkäkeikkanauruja (eikäkö nythän mää muistin ihan mitä sattuu..), onnistuneita kiinniottoja, hyvin menneen hankalan fraasin tai taitteen jälkeen ryhmässä koettu onnistumisen kokemus – lopuksi kunnon tuuletukset!
Aiemmin ulkoa opettelemani lyhyemmät laulut on tullut päntättyä sana sanalta, ja se on ollutkin aika työlästä. Tällaista pitkää teosta on aika vaikea oppia – ainakaan alussa – niin että pystyy laulamaan sen jopa yksin alusta loppuun. Tässä on vähän samaa meininkiä kuin näytelmän oppimisessa. Toisten replat dialogissa vievät omaa osaamista eteenpäin ja edellinen repliikki ja kohtaus syöttävät seuraavaa. Tekstin ja ilmaisun hallinta syntyy flowssa, jonka mekanismia ei itse oikein edes ymmärrä. Seuraava tekstin osa vain tulee jostain ja lopussa ihmettelee itsekin että näinkö helposti se meni.
Pitkän requiemin ulkoa opettelu synnyttää vähän saman oloisia tunnelmia. Haastavan kappaleen sanat ja sävelet seuraavat toinen toistaan kun antaa niiden vain tulla. Yhtäkkiä vaan huomaa olevansa onnistuneesti lopussa. Lisäksi auttaa kun on armelias itselleen eikä jää murehtimaan harjoituksissa tapahtuneita mokia. Rohkeasti vain kohti seuraavaa paikkaa lujalla uskolla siihen, että jäljellä olevat harjoitukset riittävät hienosti loistavan esityksen valmistumiseen syyskuuhun mennessä.
Tällä kertaa nähtiin myös kuinka valinnat palkitaan: harjoitusiltana pyöreitä vuosia täyttänyt kuorokaveri sai syntymähetkenään tasan klo 20:54 onnitteluserenadin kuoron miesväeltä sekä ruusut kotiin viemisiksi. Kuoroharjoituksethan ovat muutenkin yhtä juhlaa, ja tällä kertaa kannatti jättää muut juhlimiset toiseen päivään.
Kari Storckovius