Turkkilaispianisti Fazil Say nauttii nuoren konserttiyleisön keskuudessa suurta suosiota. Menestyspaletissa osansa on paitsi omintakeisilla tulkinnoilla ja yleisöön menevällä lavakäyttäytymisellä myös kannanotoilla islamista. Perinteitä vaaliva kansanosa nyrpistää nokkaansa, oli kyse sitten uskonoppineista tai pianomusiikin traditiotietoisista kalkkiksista.
Illan aloittanut Näyttelykuvia sattui osuvasti illan teemaan, Sayn lavapersoonan esittelyyn, joka korosti näyttely-sanan performanssiaspektia tarkoittavaa puolta. Say viuhtoi vapaalla kädellään pianonkielille kuin kuoromestari laulajilleen ja antoi ohjeita myös suullisesti laulamalla soiton päälle. Gnomus-peikon lailla hän irvisteli ja murahteli, Vanhan linnan ostinatoaihe sai Sayn kääntymään yleisöön ja kasvojen uurteista saattoi päätellä osan aiheuttaman tunnetilan. Bydlon raadantamaiseen rynnimiseen hän haki vauhtia kuin orjakaleerin soutaja ja Kananpoikien tanssi sai korostuksen valtoimenaan viuhtovista ja lattiaa taputtavista jaloista. Näin visuaalinen esitys ja itsepintaisesti soittajaa korostava käytös vetää huomion auttamatta irti musiikista, vaikka soitossa oli paljon potentiaalia. Vauhtia ja voimaa Saylla on, ja kekseliäisyyttään hän annostelee kauhamitalla ja joskus varsin hienostikin, mutta tällä kertaa silmät ottivat korvista voiton puhtaalla selätyksellä. Ylilyönniksi voi laskea pianon sisältä soitetut kolme nuottia Promenaden toisen kertauksen päätteeksi, ja vähitellen hiipi epäilys siitä, onko Say nyt ihan tosissaan.
Glenn Gould -vainaa saa pitää manttelinsa parhaasta erikoistulkinnasta Mozartin A-duuri sonaatista, vaikka Say ehkä koettikin tavoitella jotain gouldimaisesta eksentrisyydestä. Siinä missä Gould säilyttää kuriositeeteistaan huolimatta tietyn wieniläisen viehätyksen ja haurauden ja on selvästi tosissaan, Say ravisteli sonaattia ronskisti painiottein ja vaikutti heittävän koko touhun lekkeriksi. Mullin mallin pyöritetyt tempo- ja dynamiikkamerkinnät saivat seurakseen eriskummallista aksentointia ja silmänvinkkauksia jazzin suuntaan. Vimmaisessa Alla Turcassa hävisi viimeisetkin Mozartin rippeet turkkilaistorpedon iskeytyessä kohteeseen.
Sayn selvä intohimo esittäjänä mutta etenkin säveltäjänä on jazzin ja muodoista vapaamman, tyylejä sekoittelevan musiikin puolella, mitä hän esittelikin innolla konsertin päätteeksi. Terävästi räiskyvä Paganini-fantasia ja George Gershwinin Summertimen päälle leiskautetut höysteet esittelivät hänen kykyään leikitellä annetun aiheen pohjalle hauskasti. Vain malttamattomuus juoksutuksissa rytmillisen flow’n kustannuksella ja liian pitkiksi venyneet leikkihetket vesittivät potentiaalisen hauskutuksen itsekeskeisiksi taiturointinumeroiksi.
Say ei siis katso perinteitä ylöspäin; hän valloittaa yhdet ja suututtaa toiset. Kun kokoillan pianoperformanssi Turussa vihdoin oli valmis, oli tunnustettava kuuluvansa jälkimmäisiin. Kolmisensataa Sayn kanssa yhtä aikaisesti penkiltä pystyyn ponkaissutta fania tosin todistaa meikäläisen kalkkisporukan kuuluvan marginaalin marginaaliin, perinteitä tiukkapipoisesti vaalivaan kyynikkoporukkaan, jolle soittimen ääressä poukkoilu on show’ta ja poljin pohjassa kaahailu vain autoradoille kuuluvaa urheiluviihdettä.