Suomessa toimii lukuisia erilaisia amatööriorkestereita, maaseudun pienyhtyeistä täysimittaisiin sinfoniaorkestereihin. Yksi tunnetuimmista on Helsingin yliopiston yhteydessä toimiva Ylioppilaskunnan Soittajat. Tänä syksynä YS saa virolaisesta Mikk Murdveesta uuden kapellimestarin. Hän seuraa tehtävässä amerikkalaista David Searlea, joka siirtyy professoriksi Washington DC:n Catholic Universityn musiikkilaitokseen neljän vuoden YS-pestin jälkeen. Tapasin Searlen kesällä keskustellaksemme amatöörimuusikkouden tärkeydestä.
Jokainen ammattimuusikko on hieman kärjistetysti sanottuna jossakin vaiheessa ollut amatööri, kunnes päättää ryhtyä ammattilaiseksi. Miten sinä alun perin innostuit musiikista?
Ensimmäiset kosketukseni musiikkiin tulivat kirkon kautta. Kotikaupunkini Knoxvillen (Tennesseen osavaltiossa) paikallisilla kirkoilla oli ja on edelleenkin hyvin vahva musiikkipedagoginen ohjelma. Lapsesta asti lauloin kuorossa ja soitin kirkonkelloja. Lisäksi soitin bassopasuunaa sekä vaskikuorossa että koulun puhallinorkesterissa.
Opettajani panivat merkille kiinnostuneimmat oppilaat, ja heitä kehotettiin syventymään musiikin tekemiseen esimerkiksi osallistumalla paikallisten amatööriorkestereiden toimintaan.
Näissä orkestereissa amatöörit ja musiikin ammattiopiskelijat soittivat siis rinnakkain. Miten se toimi?
Nuorena lukiolaisena tietää, että tämän kaltaiseen orkesteriin ei mennä röyhistelemään, vaikka osaisikin soittaa keskimääräistä paremmin. Siellä ollaan lähinnä ”turpa kiinni, korvat auki” -periaatteella. Minähän olin silloin vasta teini-ikäinen toisten soittajien ollessa jo kolmi- tai nelikymppisiä. Tässä mielessä orkesteri oli tyypillinen amatööriorkesteri: vaikka suurin osa soittajista ei ansainnut elantoaan soittamalla, he soittivat lähes ammattimaisesti, ja heidän tavoitteensa olivat korkealla. He olivat kunnianhimoisia sekä teknissessä että taiteellisessa mielessä. Toisaalta jotkut jäsenistä halusivat vain tulla kerran viikossa harjoituksiin, soittaa ja pitää yksinkertaisesti hauskaa.
Kapellimestarin on varmasti vaikea löytää oikea tasapaino.
On. Kapellimestari ei saa ikinä unohtaa sitä, että hauskanpito on useimpien amatööriorkestereiden perimmäinen tarkoitus. Ihmiset haluavat soittaa korkeatasoista musiikkia stressittömässä ympäristössä.
Astuit syksyllä 2003 Ylioppilaskunnan Soittajien eteen. Oliko YS ensimmäinen kerta kun itse johdit amatööriorkesteria?
Ei ollut. Ennen sitä olin johtanut pientä kamarikuoroa, joka koostui varsin ansioituneista laulajista ja jolla oli avarakatseinen suhtautuminen ohjelmistoon. Olin myös opettanut lapsia. Silloin opin miten asioita kannattaa selittää nuorille niin, että he ymmärtävät mitä haluan. Itse asiassa aikuisten ohjeistaminen on jossain mielessä paljon haastavampaa.
Miten niin?
On välillä kova työ selittää asioita aikuisille amatööreille. Heitä pitää tavallaan’huijata’ tuottamaan juuri oikea sävy tai nyanssi. Niinpä kapellimestarin pitää jatkuvasti keksiä uusia kekseliäitä tapoja selittää heille mitä haluaa. Musiikinopiskelijoilla on sen verran rutiinia, että he reagoivat nopeammin eivätkä kaipaa pitkiä rönsyileviä anekdootteja.
YS:ssäkin on soittajia laidasta laitaan. Miten se vaikuttaa harjoitustilanteeseen?
Mainittakoon ensin ettei YS, eikä moni muukaan suomalainen amatööriorkesteri, ole tyypillinen amatööriorkesteri. Yhdyvalloissa ’amatööriorkesteri’ tarkoittaa usein’huonoa orkesteria’. Suomen musiikkiopistojärjestelmän ansiosta amatöörienkin taso on poikkeuksellisen korkea.
YS eroaa muista amatööriorkestereista siinäkin, että siihen päästäkseen täytyy läpäistä koesoitto. Yhdysvalloissa sellainen on erittäin harvinaista. Useimmilla kuoroilla on koelaulu, mutta sen tarkoitus on pohjimmiltaan vain päättää, laulaako mieshakija tenoreissa vai bassoissa. [DH huomauttaa, että ainakin Britannian yliopisto-orkestereihin on miltei aina koesoitto, mutta niiden taso voi silti olla hyvinkin vaihteleva.] Koesoiton tarkoitus on valvoa orkesterin perustasoa. Sitä voisi kutsua ’laatutarkastukseksi’. Sen ansiosta ero ’hyvien’ ja ’ei-niin-hyvien’ soittajien välillä on paljon kapeampi, ja konserttien taso pysyy korkeana.
YS:ssä soittaa sekä ammattiopintoja suorittaneita – joista useat ovat valmistuneet soitonopettajiksi – että soitintaan vähemmän opiskelleita. Tästä syystä on vaikeaa ellei peräti mahdotonta löytää kaikille ihanteellista työskentelytapaa. Toisaalta pitäisi harjoitella nopeasti ja dynaamisesti niin että edistyneimmät soittajat eivät tylsistyisi, mutta toisaalta pitää aina varoa, etteivät heikommat putoa kärryiltä. Toisten mielestä pitää vaatia soittajilta enemmän, toisten taas vähemmän.
YS on viime vuosina tarttunut varsin suuriin haasteisiin. Miten ohjelmistosuunnittelu eroaa tavallisesta, kun kyseessä on amatööriorkesteri?
Vaikka kyseessä olisi mikä tahansa orkesteri, tärkeä kysymys on tietenkin, olenko itse kiinnostunut ohjelmasta. Kapellimestarin on vaikea saada soittajia innostumaan teoksista, joista hän itse ei ole aivan vakuuttunut. Kaikki nuoret kapellimestarit haluavat luonnollisesti laajentaa repertuaariaan, mutta on tärkeää että he eivät tee sitä soittajien kustannuksella.
YS:ään perustettiin muutama vuosi sitten taiteellinen toimikunta, joka koostuu paitsi kapellimestarista ja puheenjohtajasta myös orkesterin ns. ’rivijäsenistä’. Kukin toimikunnan jäsen tuo omat ehdotuksensa pöytään, sitten yhdessä tutkitaan partituureja ja mietitään ensinnäkin onko teokset orkesterin soitettavissa, ja ennen kaikkea saavatko soittajat niistä positiivisia kokemuksia.. Liian vaikeaa teosta soitettaessa huomio kiinnittyy liiaksi suoritukseen, eikä soitosta nauttimiselle jää tilaa.
Amatööriorkestereiden ohjelmistosuunnittelulla on joskus myös pedagoginen funktio. Toimikunta voi valinnoillaan tutustuttaa soittajia uusiin teoksiin.
Taannoinen SävellYS 2006 -sävellyskilpailu oli kai yksi keino tehdä juuri näin.
Aivan. Tuota ohjelmistokokonaisuutta piti suunnitella erityisen tarkasti. Kauden ohjelmisto suunnitellaan kuukausia etukäteen, emmekä vielä silloin tienneet millainen kappale SävellYS-kilpailusta tulee soitettavaksi. Markku Klamin sight – energy – vague – ocean -teoksen kanssa soitimme Šostakovitšin viidenennen sinfonian. Šostakovitšin tyyli on jotenkin suomalaisten soittajien ’musiikillisessa DNA:ssa’. Samalla tavalla kuin Sibeliuksen musiikki, sekään ei tuota ongelmia; soittajat tietävät heti miten sitä tulee lähestyä, joten pystyimme keskittymään tarkemmin Klamin uuden sävellyksen yksityiskohtiin. Brittiläinen ohjelmistomme syksyllä 2006 oli tässä mielessä hieman ongelmallisempi, sillä teokset olivat useimmille tuntemattomia.
Keväällä 2007 YS:n senioriorkesteri, Akateeminen Sinfonietta kantaesitti yhdessä Hämäläis-Osakunnan Laulajien kanssa amerikkalaisen Alex Freemanin kantaatin ”The River Between” Minkälaista oli valmistella teosta, joka oli harjoitusten alettua vielä kesken?
Suurin haaste oli ajan puute. 40-minuutin kantaatti ei tule valmiiksi noin vain, mutta tällä kertaa meillä oli vielä vähemmän harjoitusaikaa kuin normaaleissa YS-projekteissa. Se, että kyseessä oli kantaesitys, vain lisäsi jännitystä – samoin se, että sain partituurin lopullisen version vain muutama päivä ennen konserttia! Sellaisissa olosuhteissa pitää käyttää harjoitusaikaa äärimmäisen tehokkaasti, ja kun työskentelee amatöörien kanssa siihen tarvitaan runsaasti pedagogista kekseliäisyyttä.
Esityksessä oli mukana myös useita ammattimuusikoita. Miten se vaikutti työtapaasi?
Olin erittäin kiitollinen ja helpottunut siitä, että niin moni ammattilainen halusi mukaan projektiin, jossa ei ollut juuri mitään budjettia. He osallistuivat yksinkertaisesti sen takia että halusivat olla mukana, mikä on musiikkimaailmassa hyvin harvinaista. Rohkenenpa sanoa, että amatööriorkestereissa on aina sellaista vilpitöntä intoa musiikin tekemiseen, joka helposti hiipuu kun harrastuksesta tulee työ ja velvollisuus.Mukana olleet ammattilaiset taisivat kokea projektin siinä mielessä hyvin virkistävänä.
Omalta kannaltani sekoitus toimi hyvin, sillä ammattilaisten läsnäolo, varmuus ja tarkkuus harjoituksissa voi parhaimmillaan rohkaista amatöörejä soittamaan ’paremmin’ ja lieventää stressiä. Lisäksi monelle amatöörille on inspiroivaa päästä soittamaan parhaimpien ammattilaisten kanssa, joten yhteistyö on hedelmällistä monin tavoin.
Onko YS:n ja muiden amatööriorkestereiden kanssa työskentely kehittänyt sinua kapellimestarina?
Luulen, että tuohon kysymykseen pystyn vastaamaan vasta parin, kolmen vuoden päästä. Kun opiskelee kapellimestariksi, oppii miten toimia ammattilaisten edessä: ammattiorkesterit eivät halua eteensä sellaista kapellimestaria, joka ei tiedä tai joka ei osaa nopeasti ja ytimekkäästi ilmaista mitä haluaa. Amatöörien kanssa työskentely on tyystin erilaista; jokainen orkesteri on erikoinen omalla tavallaan. Pohjimmiltaan amatöörien kanssa työskentely pistää kapellimestarin ajattelemaan musiikkia aivan erilaisin parametrein, ja siihen paraskaan opetus ei aina riitä. Tämä on taito, jonka uskon vastaisuudessa rikastuttavan tulevaa työtäni ammattimuusikoiden kanssa.
Lue lisää musiikista harrastuksena täältä.