Jos haluatte tietää, niin näin se suunnilleen menee.
Eräänä päivänä pianisti harjoittelee. Viereisessä kopissa joku toinen ainakin-sata-kertaa-parempi-ja-varmasti-myös-ihmisenä-onnistuneempi pianisti harjoittelee myös.
Ensimmäinen pianisti: ”Soitanpa ensin asteikkoja.”
Naapuripianisti: ”Soitanpa tänään ja aina täydellisesti.”
Ensimmäinen pianisti: ”Huh, puoli tuntia meni, melkein menee jo tasaisesti.”
Naapuripianisti: ”Pitäisiköhän vetäistä lämmittelyksi Lisztin Transkendenttiset etydit?”
Ensimmäinen pianisti: ”Mitäs toi naapuri soittaa. Aha. Musta ei koskaan tule mitään.”
Se on niitä päiviä. Ärsyttää. Haluaa viskoa tavaroita (tyhjä roskis on hyvä tähän tarkoitukseen), potkaista flyygeliä (ei se sovi, hyi olkoon!), juosta ainakin sata kilsaa (ai muusikon kunnolla, vai?). Silloin on vakuuttunut siitä, ettei a) mistään tule mitään tai b) ainakaan minusta koskaan tule mitään.
Mutta kappas, tämä olikin joku muu, en varmastikaan minä ja hulluhan se on, joka tällaisia puhuu. Ja sittenkin me kaikki aina silloin tällöin ja toisinaan.
Toisaalta on myös niitä päiviä, jolloin lähestyy musiikin syvintä olemusta. Oivaltaa jotain tärkeää, kokee puhdasta riemua tai sitten yksinkertaisesti vain saa sen jonkun paikan menemään tyydyttävästi. Ja silloin muistaa, mistä tässä kaikessa oli kysymys, eikä takerru turhiin yksityiskohtiin. Silloin oleilee musiikissa ja antaa virran viedä. Ei puhise turhista.
Onnellisinta on, että tässäkin tapauksessa aika tuo avun. Niitä päiviä, jolloin naapurin soiton merkitys on omaasi suurempi, tulee vähemmän ja vähemmän. Kun edistyy ja alkaa tuntea itsensä paremmin, on sietokykykin suurempi. Vakaata venettä eivät pienet aallot heilauta.
Ja siltikin. Miksi tuokin kolmas ovi vasemmalta vetelee ylös-alas noita arpeggioita. Oikein se menee koko ajan ja hienolta kuulostaa. Kuuntele itseäsi, pianohirmu!
Ai niin, siis näinhän ei kyllä kukaan ajattele, en minä ainakaan. Taidanpa tästä mennä kostoksi vetelemään naapuriin Lisztin ykköstä.
