Säveltäjä, kapellimestari, pianisti Thomas Adès. Kuva: Brian Voce
Brittiläinen säveltäjä, kapellimestari ja pianisti Thomas Adès on saapunut täksi viikoksi Helsinkiin. Hän johtaa Helsingin kaupunginorkesterin perjantai-illan konsertin Musiikkitalossa. Kiehtovan ohjelman ytimessä on Adèsin uusi pianokonsertto (2018), jonka kantaesitys oli Bostonissa viime maaliskuussa. Euroopassa konsertto kuultiin ensimmäisen kerran huhtikuun lopulla säveltäjän johtaman Gewandhaus-orkesterin kanssa.
Kuten kantaesityksissäkin, konserton solistina kuullaan Helsingissä Kirill Gersteinia, jolle teos on omistettu. Nyt kuultava uutuusteos on Concerto Concison (1997) ja Suomessakin maaliskuussa 2017 kuullun In Seven Daysin (2008) ohella Adèsin kolmas konsertto pianolle ja orkesterille.
”Konsertossa minua kiehtoo tuo 1800-luvun ajatus teoksesta eräänlaisena sulkeutuvana ympyränä, ikään kuin täyden kierroksen matkaavana emotionaalisena kokemuksena. Minua alkoi äkkiä kiinnostaa, miten tuo oikein toimii ja miksi, ja ajattelin, että tämän kappaleen haluan nyt tehdä.
Musiikillisen dialogin ulottuvuutta voi luonnollisesti ilmaista kaikkein perusteellisimmin juuri konserton kautta. Säveltäjälle se on hauska lähtökohta. Konsertossa ei ole kysymys vain ihmisten välisestä vuoropuhelusta, vaan sen kautta pääsee korostetummin kertomaan tarinaa.
Kokeilin monenlaisia juttuja tämän teoksen kanssa niin avauksen kuin muidenkin taitteiden suhteen. Tein luonnoksia ja etsin omaa tietäni. Loppuun pääseminen teetti aika lailla työtä. Saavuttuani päätökseen palasin takaisin alkuun ja mietin, että ei sen näin pidä mennä. Tuossa vaiheessa minulle oli muodostunut musiikista tietynlainen mielikuva, joka ei sitten pitänytkään enää yhtä säveltämäni todellisuuden kanssa.
Niinpä tuosta kuukausia aiemmin sävelletystä materiaalista tuli kuin möykky kuvanveistäjän savea, josta ryhdyin kuorimaan kerroksia saadakseni esiin kirkkaan ytimen. Se on ehkä hieman outo tapa työskennellä, mutta teen asiat mieluummin näin päin sen sijaan, että aloittaisin jollain pelkistetyllä ja lisäisin siihen yksityiskohtia jälkikäteen.
Vaikka sitä voi olla vaikea uskoa, minun musiikkini on syntynyt nimenomaan tällaisen yksinkertaistamisen kautta. The Exterminating Angel -ooppera (2015-16) syntyi juuri näin. Sävelsin sen ensin isolla pensselillä saadakseni käsityksen kokonaisuudesta. Sitten tiivistin ja pelkistin musiikkia niin paljon kuin mahdollista. Jotakuinkin samalla tapaa toimin nyt myös pianokonserton suhteen.
Konserton finaalin suhteen tärkein kysymys oli, eteneekö se kuin tykin ammus Ravelin tapaan, vai tuleeko siihen tuo pysähdys, kuten niin monissa konsertoissa. Kesti aikansa nähdä, miten sen pitää mennä. On erikoista, miten näillä asioilla onkin oma tahtonsa. Säveltäjä kuuntelee materiaaliaan lääkärin lailla, mittaa pulssin, laatii diagnoosin ja määrää lääkityksen. En olekaan koskaan ennen ajatellut sitä näin!”
Adèsille säveltäminen on oikean järjestyksen tuomista musiikilliseen kaaokseen.
”Yritän työskennellä aamuisin. Rutiineista on tullut yhä tärkeämpiä iän myötä. Nuorempana saatoin heittäytyä säveltämään mihin aikaan tahansa, mutta nykyisin työskentelen säännönmukaisemmin. Yritän istua alas ja kirjoittaa kappaleen valmiiksi.
Säveltäjän työ on niin abstraktia. Tuo materiaalinen järjestäminen, siitähän tässä työssä on kysymys, on pohjimmiltaan kaoottista. Säveltäjä tarttuu palaseen tästä kaaoksesta ja alkaa luoda siihen järjestystä määrittämällä iskujen paikat ja niin edelleen. Vähitellen pilvimassasta alkaa muotoutua teos.
Saan aikaan melkoisen määrän sotkua säveltäessäni. Pidän siitä, että minulla on useampia versioita samanaikaisesti käytössäni. Se on hyvä tapa edetä, sillä silloin asioita on helpompi hahmottaa.
Tämä kuulostaa varmasti hullulta, mutta olen yhä vakuuttuneempi siitä, että teokseni ovat olemassa minusta riippumatta ikään kuin itseni ulkopuolella, taikka sisälläni, mutta ne ovat tavallaan olemassa ennen kuin olen säveltänyt niitä. Ja minun tehtäväni on saada ne kirjoitettua ylös oikein.
Koen olevani ikään kuin vanhan ajan radiovastaanotin, jollaisilla tapasin nuorempana leikitellä taajuusvalitsinta huojuttaen. Nyttemin ajattelen, että tuo huojuntakin voi itsessään olla osa teosta. En osaa sanoa, mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kysymys, mutta minulle on apua tästä fantasiasta, uskosta, että kappaleesta on oikea versio olemassa jossain salaisissa kansioissa.”
Mutta entä jos näin ei olekaan?
”Mietin Schubertia ja hänen keskeneräisiä teoksiaan, jotka ovat erittäin kiehtovia. Kun noita teoksia tarkastelee, huomaa, että niiden materiaalin DNA:ssa on jotakin, mikä on tehnyt niiden loppuun saattamisen mahdottomaksi. Beethoven taas olisi pakottanut materiaalinsa väkisin paikoilleen, bang, bang, bang… Joskus kovistelu ja päättäväisyys on juuri se, mitä tarvitaan.”
Uuden teoksen kuuleminen ensimmäistä kertaa on Adèsille tärkeä hetki.
”Kun saan kappaleen valmiiksi lähetän sen eteenpäin, vaikkapa nyt Kirillille. Saatuaan musiikin hän kuvaa soittoaan ja lähettää minulle pieniä videopätkiä. Ja kun kuuntelen näitä, kappaleesta tulee totta. Rakastan tuota hetkeä, se on kuin ainainen joulu! Olen addiktoitunut tuohon tunteeseen. Se on niin jännittävää, kunhan itse musiikki vain on jännittävää.”
Aktiivisena kapellimestarina ja pianistina Adès on usein mukana oman musiikkinsa esityksissä. Orkesterien johtaminen ei kuitenkaan ollut suunniteltu urapolku, vaan se tuli mukaan kuvioihin täysin sattumalta.
”Ensimmäinen kerta, kun johdin, oli Kamarisinfoniani (Chamber Symphony,1990) kantaesitys, kun olin yhdeksäntoistavuotias. Yleisöä taisi olla kolmentoista kuulijan verran. Olin ajatellut, ettei teoksessa tarvita kapellimestaria, tai sitten jonkun muun oli määrä johtaa se, en muista enää tarkkaan, mutta joka tapauksessa muusikot pyysivät minua johtamaan. Ja niinpä minä sitten johdin. Se tuntui kummalliselta. Jälkikäteen ajattelin, että OK, tämä olikin hauskaa. Sittemmin johdin lisää keikkoja Cambridgen yliopiston musiikillisen seuran konserteissa.
En koskaan ajatellut itseäni kapellimestarina, joka kiertää johtamassa orkestereita, kuten nykyisin teen. En olisi ikinä uskonut niin käyvän. Mutta, kuten yleensä, yksi asia johti toiseen, ja tässä ollaan.
Lontoossa toimi suurenmoinen yhtye nimeltään The Composers Ensemble, jota pyöritti säveltäjä John Woolrich. Se oli fantastista aikaa! Me kiersimme ympäri Englantia soittamassa. Meitä saattoi olla vain kolme muusikkoa, tai viisi, joskus enemmänkin. Välillä hommaan kuului hieman johtamista. Se oli todella mukavaa. Sävelsin heille kappaleeni Life Story (1993). En johtanut ensimmäisen oopperani (Powder Her Face, 1995) ensimmäisiä esityksiä, mutta johdin levytyksen. Mutta en vie tuolloinkaan ajatellut tekeväni uraa kapellimestarina, päin vastoin.
Sitten päädyin jotakin kautta vähäksi aikaa tekemisiin erään agentin kanssa. Hän alkoi täyttää kalenteriani keikoilla sen ja sen orkesterin kanssa silloin ja silloin. Reagoin tähän hyvin alkukantaisesti ja sairastuin. En voinut sietää koko hommaa, koska en ymmärtänyt miten nämä asiat toimivat.
Nykyisin olen enemmän sinut johtamisen kanssa. En voisi enää kuvitellakaan eläväni ilman esiintymisiä. Menettäisin todennäköisesti järkeni, ja päätyisin otsikoihin, mutta en hyvällä tavalla. Pidän yhä enemmän säveltämisen ja esiintymisen välisen sillan ylittämisestä. Nautin tästä crossoverista”
Jokaisen esityksen takana on intensiivinen harjoitusprosessi, jossa lyhyeen aikaan puristetaan usein iso määrä työtä.
”Jokainen orkesteri on omanlaisensa, joten koskaan ei voi täysin ennakoida, mitä harjoitusten kuluessa tapahtuu. Kokemuksen kautta olen kuitenkin oppinut arvioimaan, paljonko harjoituksissa on mahdollista saada aikaan. Hyvän orkesterin kanssa voi saavuttaa valtavasti yhden tunnin aikana. Edellyttäen, että säveltäjä on osannut kirjoittaa kappaleensa hyvin.
Uskoisin osaavani tehdä työni paremmin nykyisin. Jos osaa ottaa huomioon käytännön kysymykset eikä kirjoita mitään painajaismaisen vaikeaselkoista, homman pitäisi sujua hyvin harjoituksissa. Ja liiallinen täydellisyys tekee koko touhusta tylsää.
Yleensä riittää, jos aloittaa jollakin yksinkertaisella yleisellä luonnehdinnalla. Sillä saa varmistettua, että kaikilla on yhteinen näkemys kokonaisuudesta, mikä helpottaa työskentelyä huomattavasti. Tällöin jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse miettiä erikseen. Harjoituksissa on oikeastaan kyse siitä, että kaikki saadaan ajattelemaan ja hengittämään saman pulssin mukaan.”
Kapellimestarin työssään Adès pitää kokemuksiaan orkesterimuusikkona erityisen opettavaisina.
”Orkesterikokemukseni ovat ajalta jolloin olin alle kaksikymppinen. Silloin esiinnyin aika usein orkesterimuusikkona. Soitin esimerkiksi pianoa Simon Rattlen johdolla Stravinskyn Les Nocesissa. Se oli todella mielenkiintoinen kokemus, josta opin ymmärtämään, miten johtaminen toimii. Hän sai soittajan todella tiedostamaan oman roolinsa musiikissa.
Johtajankorokkeella on hyvä muistaa, millaista on seurata kapellimestaria ja lukea musiikkia ilman partituuria, tuntematta kokonaisuutta. Sehän on koko lailla erilaista.”
Oman musiikkinsa ohella Adès on johtanut laajalti monien muiden säveltäjien tuotantoa. Musiikkitalossa hän johtaa nyt toista kertaa. Viime kaudella Adès johti Radion sinfoniaorkesterin kanssa Sibeliusta oman mestariteoksensa, Totentanzin (2013) rinnalla.
”Halusin johtaa Tapiolan, koska se on suosikkejani ja koska tiesin orkesterinkin pitävän siitä. Sitten kun tuli harjoitusten aika, mietin, mitä oikein olen mennyt tekemään tulemalla Helsinkiin johtamaan Tapiolaa Paavo Berglundin orkesterin kanssa. Herran tähden! Mutta se oli hauskaa ja muusikot ottivat sen hyvin. Ja ainahan orkesterissa on joku, joka ei ole soittanut kyseistä teosta aiemmin. Kaikkiaan se oli hyvin jännittävää, ja he jopa halusivat, että teemme seuraavalla kerralla lisää Sibeliusta. Se oli heiltä ystävällisesti sanottu. Ilmeisesti onnistuin tekemään ainakin jotakin oikein!”
Sibeliusta on Adèsin ja HKO:n ohjelmassakin, tällä kertaa oivallinen Scènes historiques II (1912). Lisäksi illan kuluessa kuullaan Leoš Janáčekin orkesterirunoelma Taras Bulba (1905-15/1918) sekä Ferruccio Busonin hieno, harvoin kuultu Romanza e Scherzoso (1921) pianolle ja orkesterille Adèsin pianokonserton parina. Omaa musiikkiaan johtaessaan kapellimestari-Adès ja säveltäjä-Adès pääsevät tekemisiin keskenään.
”Yleensä tässä kohtaa pitää ratkoa dynamiikan monitulkintaisuudet. Aina kun partituurissa lukee mezzopiano, osa soittaa sen pianossa ja osa fortessa, ja siinä kohtaa pitää sitten vain päättää, kumpaa on tarkoittanut. Samoin käy metronomimerkintöjen kohdalla. Aikanaan minulla oli niihin varsin outo suhde, mutta sittemmin olen kehittynyt jonkin verran, luulisin ainakin. Mutta en silti usko, että oman musiikkini esittäminen on vaikuttanut minuun säveltäjänä sen kummemmin. Toki haluan, että musiikki soi kirkkaasti ja ymmärrettäväsi, mutta sen ihmeempää vaikutusta en tosiaan usko olleen.
Kokemukset musiikin esityksistä näkyvät lähinnä siten, että huomaan yhä enemmän miettiväni, millaisella jousituksella jokin toimisi parhaiten, tai että tämä kohta on selkeämpi, jos kirjoitan sen ¾-tahtina. Näitä mietin musiikkia kirjoittaessani. Tylsiä, ammattilaisten teknisiä kysymyksiä.”
Uusien teosten säveltämisen ohella Adès muokkaisi mieluusti myös joitain vanhempia teoksiaan uuteen uskoon.
”Haluaisin tehdä director’s cut -versioita muutamista kappaleistani, varsinkin sellaisista, joita ei esitetä kovin ahkerasti. Haluaisin pelastaa niistä joitakin. Se olisi mukavaa, mutta en tiedä, koska minulla olisi aikaa siihen.”
Parhaillaan Adèsilla on työn alla Dantelta innoitteensa ammentava teossarja, jonka ensimmäinen osa, Inferno (2019) sai kantaesityksensä viime keväänä Walt Disney Concert Hallissa Los Angelesin filharmonikoiden konsertissa Gustavo Dudamelin johdolla.
”Minussa on tämä puoli, joka haluaa työstää jo olemassa olevaa musiikkia. Ensimmäisen kerran kokeilin tätä Dowlandin musiikilla Darknesse Visiblessa (1992). Minusta tuntuu, ettei se ole oikeastaan minun kappaleeni, vaan ennemminkin Dowlandia minun esittämänäni. Tavallaan en ole sen säveltäjä, vaikka toisaalta tietysti olen. Mutta minusta siinä on kysymys jostain ihan omanlaisestaan aktiviteetista.
Infernossa halusin pukeutua Lisztin musiikkiin. Yhtäältä olen käyttänyt Lisztiä sellaisenaan, omina orkestraatioinani, toisaalta olen säveltänyt kokonaan omaa musiikkiani. Ja sitten kaikkea tältä väliltä. Olen ikään kuin aloittanut soittamaan Lisztiä ja sitten improvisoinut oman fantasiani tai kadenssini. Siirtymät eivät ole itsestään selviä, ne ovat itse asiassa monesti aavemaisia, mutta hyvällä tavalla.
Jos ajatellaan Pulcinellaa, niin sehän on tavallaan läpikotaisin Pergolesia, mutta Straviskyn kokoamana. Uskoisin hänen ajatelleen, mistä olisi apua nyt, vuonna 1920, mikä olisi uutta luovaa, jotakin sellaista, mitä ei ole saatavilla. Mitä kattilan pohjalta löytyy. Jotakin samantapaista yritin saada aikaan Infernossa. Me olemme nyt ajallisesti kauempana Lisztistä kuin Stravinsky oli Pergolesista. Siinä on pitkä pätkä musiikin historiaa välissä, mutta ajattelin, että se olisi nyt kiinnostavaa.
Liszt oli helvetin ja demonisen säveltäjä. Hänen rinnallaan on ollut oivallisia kanssamatkustajia, kuten Berlioz, joka oli tärkeä vierailija. Mutta Liszt asui helvetissä. Niinpä Infernoa oli hauska säveltää. Olen kappaleeseen kovin tyytyväinen. Pidän siitä!”
Euroopan puolella Inferno kuullaan ensimmäisen kerran Adèsin johdolla Amsterdamin Concertgebouw’ssa kesäkuussa. Toinen osa, Angel Symphony (2020) puolestaan saa kantaesityksensä Birminghamissa toukokuussa Mirga Gražinytė-Tylan johtamana.
Kestellessamme kaikkien näiden säveltäjien musiikista, törmäämme myös ikiaikaiseen jakoon abstraktin ja ohjelmallisen musiikin välillä.
”Se on hyvin vanhanaikainen ajatus, josta tulevat mieleen lähinnä lapsuuteni vanhat oppikirjat. Mitä on abstrakti musiikki? Tuo käsite ei merkitse yhtään mitään. Minusta sillä on lähinnä uskonnollisen snobismin kaiku, sillä aikanaan abstraktilla viitattiin nimenomaan hartaaseen musiikkiin. Ohjelmamusiikki nähtiin maallisena, vailla pyhyyttä. Musiikki, joka pyrki ilmaisemaan jotakin, herätti epäilyksiä.
Minusta tuollainen asenne on kaikin tavoin pitkästyttävää. Suurenmoinen ohjelmamusiikki voi olla vaikka kuinka sisällökästä ja todellista. Ajatellaan vaikka Mendelssohnin Hebridit-alkusoittoa (1830/1832). Kuinka hämmästyttävä teos se onkaan! Ja sehän on täysin kuvaileva, mutta samalla myös abstrakti, täydellinen. Musiikki voi olla samaan aikaan kumpaakin.
Kaikissa Beethovenin sonaateissa on henkilöhahmoja. Hänen mielessään oli maskuliinisia ja feminiinejä, herooisia ja lempeitä hahmoja, olen varma siitä. Välillä musiikissa on oopperakohtauksia, näyttämöllisiä hetkiä, hyvinkin spesifejä. Ei välttämättä jotain tiettyä, vaikka voi se olla sitäkin. Useampikin hänen teokistaan liittyy mielestäni Shakespeareen, varsin läheisesti. Pianotriossa, Op. 70, No. 2 (1808) on Myrskyn tematiikkaa. Uskon todellakin näin olevan. Siinä on varmasti kyse Prosperosta ja Mirandasta. Olen jotakuinkin varma tästä, sillä hän luki Myrskyn noihin aikoihin. Hänelle musiikki oli jatkuvaa dialogia. Tuskin hän olisi ajatellut tuota teosta abstraktina.
Yhdeksännen sinfonian (1822-24) finaalissa on tuo suurenmoinen hetki, jolloin tämä tyyppi ryntää lavalle ja ’Freude!’, yhtäkkiä ollaan keskellä oopperaa. Se on täysin villiä! Sama voisi tapahtua Eroicassa (1802-04). Saattaisihan se olla hullunkurista, mutta miksipä ei. Sehän on ilmiselvää ohjelmamusiikkia myös.”
Beethovenista puheen ollen, Adès ja Britten Sinfonia saivat viime keväänä päätökseen konserttisarjan, jossa kuultiin kaikki sinfoniat Gerald Barryn teosten rinnalla.
”Se oli hurja idea, jonka halusin tehdä. Johdettuani monia Geraldin teosten kantaesityksiä ajattelin, että meidän pitäisi levyttää niitä. Samalla tajusin, etten koskaan ehdi levyttämään mitään. Niinpä ryhdyimme pohtimaan, miten saisimme tämä onnistumaan, ja tämä idea pulpahti esiin. Se oli ihan mieletöntä!
Alkuun konsertteihin ei tullut juuri ketään, eikä sillä ollut edes väliä, koska meillä oli niin hauskaa. Mutta projektin maine kasvoi vähitellen, ja lopulta konsertit kävivät todella hyvin kaupaksi.
Beethovenia on ollut hienoa johtaa. En ota sitä tavaksi, mutta olen nauttinut siitä ja oppinut kamalan paljon. Ja Geraldin vanhemmat ja uudemmat teokset sopivat tähän hyvin, uskon. Ainakin itse koen niin. Olemme vihdoin löytäneet levy-yhtiön, joka haluaa julkaista kaiken yhtenä kokonaisuutena, niin Beethovenit kuin Barrytkin. Olen tähän todella tyytyväinen.”
Kovan modernismin valtakauden yksi isoja tabuja koski säveltäjän suhdetta yleisöön. Ajatusta siitä, että säveltäjä ottaisi jotenkin kuulijansa huomioon, pidettiin kerettiläisenä. Mutta millainen on Adèsin suhde yleisöön?
”Minusta tuo ajattelutapa, että olen tehnyt jotakin väärin, jos yleisö viihtyy, on niin hupaisa! Pohjimmiltaan konserteissa on kyse samoista asioista kuin harjoituksissakin. Vaatii oman vaivansa päästä jyvälle siitä, mitä säveltäjän päässä liikkuu. Sitä on helposti kuin teini-ikäinen, joka parahtaa, ettei häntä ymmärretä ja lukittautuu huoneeseensa. Tällöinkin riittää, että joku jaksaa kuunnella ja kommunikoida ymmärrettävästi.
Kaikki me olemme tahollamme omituisia ja hölmöjä ja hankalia, joten nuo reaktiot ovat varsin ymmärrettäviä. Tiivistäisin koko jutun näin: en halua antaa kenenkään vääristää omaa kokemustani suuntaan tai toiseen. Eli siinä mielessä suhteeni yleisöön on ongelmaton.”
– Jari Kallio