Kansallisoopperan Thaïs nousee arvoiselleen paikalle, suurten oopperoiden joukkoon. Massenet’n hieno teos on saanut vahvan ja vakuuttavan tuotannon, jossa koskettavat niin pääparin, Sabina Cvilakin ja Jaakko Kortekankaan tulkitsema rakkauden tarina kuin Kansallisoopperan orkesterin ja Mikko Franckin upeasti esittämä sinfoninen musiikki. Loistelias lavastus ja puvustus kruunaavat kokemuksen, joten kiiteltävää riittää.
On oikeastaan aika erikoista, ettei Jules Massenet (1842–1912), 1800-luvun lopun suurin ranskalainen oopperasäveltäjä, ole lähimainkaan niin tunnettu kuin hieman nuoremmat kollegansa Italiasta ja Saksasta. Massenet’n hehkuva melodiikka ei juuri jää jälkeen Giacomo Puccinista (1858–1924), eikä hänen sinfonisen taidokas orkesterinkäsittelynsä suuremmin kalpene vertailussa Richard Straussiin (1864–1949). Nuoruuden esikuvansa Richard Wagnerin tapaan Massenet pyrki kutomaan teoksensa musiikillisiksi suurmuodoiksi, joissa henkilöihin, paikkoihin ja ideoihin kytkeytyvät johtoaiheet palaavat tuoden kerrontaan syvyyttä. Harmonioissaan Massenet käy niin ikään Wagnerin viitoittamaa tietä, draamankuljetuksessa ja librettovalinnoissa näkyy selvemmin ranskalaisvaikutteet Meyerbeeristä, Berliozista ja Gounod’sta aikalaiskollegoihin kuten Saint-Saënsiin Bizet’hen ja Delibes’hen – draamantajussaan Massenet kestää vertailun Wagnerin lisäksi myös Verdiin.
Massenet’n yli 20 oopperasta (muutamaa nuoruuden työtä lukuun ottamatta) tuli kansainvälisiä menestyksiä muun muassa Lontoossa, Milanossa ja Wienissä, ja hän kuului siihen harvaan, etuoikeutettujen säveltäjien joukkoon, jolle Opéra de Paris’n ovet avautuivat. Hän oli myös kollegoidensa arvostama: jopa Claude Debussy piti Massenet’ta arvossa, vaikka ei jakanutkaan tämän estetiikkaa. Silti Massenet’n oopperoista oikeastaan vain kaksi verraten varhaisempaa, Manon (1884) ja Werther (1892) säilyttivät jonkinlaisen jalansijan ohjelmistoissa 1900-luvulla; muut painuivat ensimmäisen maailmansodan myötä unholaan. Massenet oopperoiden suosio hiipui milteipä saman tien säveltäjän kuoleman jälkeen. Suurin moite Massenet’ta kohtaan lienee se, ettei hän juuri uudistanut ilmaisuaan, vaan pitäytyi siinä minkä hyvin osasi. Se ei kuitenkaan riitä perusteluksi unohdukselle, etenkään kun hänen musiikillinen keksintänsä on silti rikasta ja oivaltavaa. Ehkäpä historian tahto on oikullinen, tai ehkäpä Massenet ei ole riittävän persoonallinen – tai sitten Massenet oli liian vanhanaikainen sotien välisen ajan muutoksessa ja jäi siksi kantaohjelmiston ulkopuolelle.
1970-luvun jälkeen Manon’n ja Werherin rinnalle ovat kuitenkin nousseet Esclarmonde (1889) ja Thaïs (1894), vaikka nyt nähtävä, Göteborgista tuotu Thaïs-tuotanto on edelleen harvinaisuus. Massenet sävelsi näiden kahden oopperan pääroolit loistavalle amerikkalaissopraanolle Sybil Sandersonille (1865–1903). Thaïsin nimirooli onkin hyvin vaikuttava ja hienoa laulettavaa sellaiselle, joka siihen kykenee. Suomalaisista Thaïsin valloitti jo Aino Ackté loistonsa päivinä 1900-luvun alussa; Suomessa Thaïsia yritettiin ensimmäisen – ja ennen eilisen ensi-iltaa myös viimeisen – kerran vuonna 1934, jolloin rooli tuhosi laulajansa, nuoren sopraano Helmi Liukkosen äänen. Thaïsin roolia pahempaakin laulettavaa löytyy nykyisestä kantarepertoaarista, joten mistään mahdottomasta tehtävästä ei ole kysymys. Sen esittäjällä täytyy kuitenkin olla poikkeuksellisen laaja rekisteri, sillä satunnaisista korkeista leiskautuksista huolimatta siinä on paljon matalaa laulettavaa, usein verraten tuhdin orkesterin asettaessa lisähaasteista.
Kansallisoopperalla onkin onnekas pitkäaikaisesta vakiovierailijastaan, slovenialaissyntyisestä Sabina Cvilakista, joka paitsi laulaa, myös näyttelee Thaïsin monisävyisen roolin vaikuttavasti. Hänen tekstinsä kantaa vaivatta orkesterin yli, taipuisan äänen sointi on hyvin miellyttävä, ja hänen näyttelijäntyönsä Thaïsin sensuellin eroottisessa roolissa on säkenöivää. Oopperan omaan solistikuntaan kuuluva Jaakko Kortekangas on hänelle täydellinen pari: pitkä, komea ja väkevä-ääninen munkki Athanaël, jonka uskonnolliseksi paloksi naamioituva lihallinen himo vie kohtalokkain seurauksin ”pelastamaan” kurtisaani Thaïsia paheen tieltä. Kortekankaan ja Cvilakin kemiat toimivat – he ovat laulaneet samoissa produktioissa ennenkin, mikä on varmasti helpottanut yhteyden löytymistä lähes intiimiksi hetkeksi käyvässä oopperassa.
Massenet’n musiikki on vuolasta ja se antaa monin paikoin mahdollisuuden livetä imelyyden puolelle. Lauantain toivottujen vakiopala ja oopperan kuuluisin numero, Meditaatio sooloviululle toisen näytöksen keskivaiheilta on itsessään eräänlainen romanttisen porvaristaiteen arkkityyppi. Konserttimestari Jukka Merjasen linjakkaana esityksenä se kuitenkin vältti imelyyden sudenkuopan; suuri syy tähän on kuitenkin Massenet’n sinfonisessa kerronnassa. Meditaatio seuraa välittömästi Thaïsin kiihkeää aariaa, jossa tämä nauraa päin Athanaëlin naamaa lähettäen tämän tiehensä Venuksen suojattia käännyttämästä. Kontrasti välimerellisen tulisen aarian ja sitä seuraavan pehmeän, mutta hehkuvamelodisen meditaation välillä on kyllin suuri, jotta jälkimmäisen teho perustuu imelän melodian sijaan draaman koskettavalle käänteelle: äveriääseen mutta itsensä myymiseen perustuneeseen elämäänsä väsynyt Thaïs alkaa sydämessään kuunnella munkki Athanaëlin sanoja. Vaikutus perustuu myös onnistuneeseen näyttelijäntyöhön, sillä Cvilakissa näkyvät Thaïsin tunteet silloinkin kun hän ei laula. Oopperassa on runsaasti kohtauksia, joissa orkesteri on musiikillisessa pääroolissa, ja näyttämäkuvat sekä henkilöohjaus liikkuvat sen mukana. Kansallisoopperan Thaïs on erinomaisen onnistunut produktio, kiitos pääparin, mutta myös kapellimestari Mikko Franck ja oopperan orkesteri ovat erinomaisessa iskussa.
Ohjauksessa, lavastuksessa ja puvustuksessa onkin runsaasti teatraalista nokkeluutta, joka tuo lisäkerroksia sinänsä suoraviivaisesti kulkevaan tarinaan. Hartaat munkit ja hulvattomat aleksandrialaiset esitetään tyypiteltyinä heimoina, joista tarinan varsinaiset sankarit, munkki Athanaël ja kurtisaani Thaïs, ovat lähtöisin. Parhaiten toimii tenori Luc Robertin mainiosti esittämän Niciaksen, nuoren aleksiandralaiskeikarin ylikorostuneen värikäs, bordellimainen fantasiamaailma, teatteri, jonka yksinoikeutettu valtiatar Thaïs on. Hieman erikoinen sen sijaan on ratkaisu esittää Athanaëlin munkkiveljet tuon fantasiabordellin frakkiasuisina, silinterihattupäisinä seinäluteina, jotka vaikuttavat asuvan teatterin rakenteissa. Alkuperäisessä Anatole Francen romaanissa vuodelta 1890 munkit elävät askeesissa kaupungin ulkopuolella. Ongelmalliseksi muodostuu rääsyihin pukeutuneen Athanaëlin hahmon kehittyminen, kun tämä kenobiittiveljeskunnan pyhimpänä pidetty jäsen on joukolleen vieras jo heti ensimetreiltä. Ehkäpä ohjaaja Nicola Raab haluaa ratkaisullaan viestittää munkkien kuuluvan pohjimmiltaan samaan heimoon elämänjanoisten syntisten kanssa.
Thaïsin maailma koreine, näyttävine naamiaisasuineen, kaunottarineen, lievän sadistisesti pukeutuneine palveluspoikineen on luontevampi osa lavalla tapahtuvaa teatteria. Näyttämön keskiössä on lavastaja/puvustaja Johann Engelsin uljain elementein veistelemä teatteritila, jota kohtauksen vaihdoksissa liikutellaan oivaltavasti Massenet’n vuolaaseen musiikkiin sovitettuna. Roolilleen sopivasti kuvankauniin Sabina Cvilakin esittämä Thaïs on tuon fantasiakabareen sydän. Kun Athanaël tulee ja riuhtaisee sydämen pois, teatteri rapautuu aavikon kuluttamiksi raunioiksi, joissa tarinan loppunäytös tapahtuu. Samalla munkit ovat muuttuneet nuhjuisiksi, likaisiksi aavikkoveljiksi (yhä kuitenkin frakeissaan): heidän arvonsa ja merkityksensä on Athanaëlin silmissä nyt tyystin kaikonnut. Toteutuksen hienosäädöistä voi olla montaa mieltä – näin paperilla se tuntuu toimivalta.
Teatraalisen näyttävänä lavastus ja puvustus tekevät oikeutta Massenet’n suuren pariisilaisoopperan ilmaisulle. Samoin Mikko Franckin ja Kansallisoopperan orkesterin käsissä Massenet’n sinfonisen musiikin jännitteet pysyvät upeasti yllä. Kansallisoopperan kuoro ja solistit tekevät ansiokasta työtä pienemmissä rooleissa, alexandrialaisina, nunnina ja munkkeina, ja koko tuotantoa leimaa korkealuokkaisuus ja into koetuksi sekä kuulluksi ansaitusti päässyttä suuroopperaa kohtaan. Ehkäpä nuiva suhtautuminen Massenet’n oopperoita kohtaan hellittää, kun niitä pääsee kokemaan suurella lavalla upeasti esitettyinä! Taidanpa itse käydä vielä uudemman kerran…
Lisätietoja:
Professori Veijo Murtomäen blogi Massenet’sta ja erityisesti Thaïsista http://veijomassenet.blogspot.fi/
Sabina Cvilak http://www.sabinacvilak.si/