Kun konserteissa tulee käytyä melko harvakseltaan, tuppaavat valinnat olemaan aika varman päälle: tuttuja teoksia, tuttuja artisteja. Siksi olikin virkistävää viettää vaihteeksi ilta tuntemattoman äärellä.
Ensimmäistä kertaa järjestettävä TampeRinging-festivaali on kiehtova uusi tulokas nykymusiikin kentälle. Festivaalin taustalla ovat Tampereen seudun nuoret säveltäjät ja muusikot, ja se keskittyy 1900- ja 2000-lukujen musiikkiin. Ohjelmisto on suurelta osin varsin tuntematonta, mutta mukaan on mahdutettu myös muutamia klassikoita.
Festivaalin avaus oli määritelty interaktiiviseksi konserttiaktiksi, josta vastasivat Elisar Riddelin (ent. Aarni Pennanen, s. 1993) ja ystävät. Kaltaistani hyvää vauhtia ukkoutuvaa kuulijaa kyseinen otsikko hieman huolestutti, sillä kaikenkarvaiselle päälleliimatulle vuorovaikutteisuudelle eri yhteyksissä altistuneena ehdin jo pelätä jonkinasteista fiaskoa. Iloinen yllätys olikin huomata, että interaktiivisuus tarkoitti sopivan vähäeleisiä ja kevyitä teosesittelyjä sekä yleisön mahdollisuutta vaikuttaa illan teosten esitysjärjestykseen.
Alkuun jysäytettiin Witold Lutos?awskin (1913–1994) Partita (1984) viululle ja pianolle. Amelie Wünschen ja Tuomas Turriagon soitossa oli voimaa, joka oli omiaan korostamaan musiikin itsepäisyyttä. Partitan suvantoja voisi toki tarkastella hellävaraisemminkin, mutta festivaaliavauksena järeämpi näkökulma toimi.
Konsertin keskushahmo, Elisar Riddelin on paitsi oivallinen ja sympaattinen esiintyvä muusikko, myös kiinnostava säveltäjä. Soolokontrabassolle kirjoitettu Lemmon kirkuna mörisi riemastuttavan arkaaisesti. Välillä pohdin, mihin manauksenomainen musiikki on oikeastaan menossa, mutta kysymykseni oli ehkä väärin muotoiltu. Lemmon kirkunan ei ole kaiketi tarkoituskaan olla erityisen päämääräsuuntautunutta musiikkia, vaan ennemminkin soida tässä ja nyt.
Taannoisen Saksan-matkan tuliaisinaan Riddelin esitti Schoepflinin Dialog-teoksen viululle ja klarinetille yhdessä Samuli Turusen kanssa. Perinteisehkö, melodinen teos jaksoi pitää otteessaan yllättävän hyvin ainakin yhden kuuntelukerran, vaikka sen rakennusaineet olivatkin melko simppeleitä.
Arvo Pärtin (s. 1935) klassikko Spiegel im Spiegel (1978) kuultiin Riddelinin ja Eva Alkulan taitavana versiona viululle ja kanteleelle. Pärtin musiikin vähäeleisyys ja paljaus vaatii toimiakseen viimeisen päälle huoliteltua sointia, jonka duo saavuttikin tyylikkäästi.
Samalla kokoonpanolla kuultiin vielä Ahti Karjalaisen (1907–1986) Kolme kappaletta viululle ja kanteleelle. Pelimannihenkinen musiikki oli kertakaikkisen aseistariisuvaa näin osaavissa käsissä.
Eniten päänvaivaa valmistautumattomalle kuulijalle aiheutti Matilda Seppälän (s. 1993) sooloselloteos Agape. Jo teoksen nimen voi helposti tulkita väärin, jos ajattelee sen viittaavan raamatulliseen, kreikan kielestä peräisin olevaan rakkauden käsitteeeseen. Otsikko on kuitenkin englantia ja viittaa suut auki loksauttavaan hämmästykseen.
Seppälän teoksessa Sirja Nirosen sello vaikutti lähestyvän eri aihein ja soittotavoin jotakin päämäärää, jonka luokse musiikki ei kuitenkaan tuntunut pääsevän. Kenties tämä oli juuri tarkoituskin teoksessa, joka käsittelee juuri hämmästystä. Vaikka Agape jätti ainakin tämän kuulijan epätietoisuuden tilaan, oli tunne kuitenkin ennemmin kiehtova kuin epämiellyttävä.
Illan veikein teos oli Tero Lanun Riiuureissuja pianolle ja sellolle. Karheassa tanssisarjassa oli mukaansatempaavaa svengiä, joka hurmasi kuulijan puolelleen jo ennen teoksen loppupuolen leikkiä musiikin visuaalisilla elementeillä. Soittaminen ääntä tuottamatta ei ole toki ilmiönä uusi, jos ajattelee vaikkapa John Cagen kokeiluja tai György Ligetin erinomaista Touches bloquées -etydiä. Riiuureissuissa jälkipuolen taitteet vaativat Riddeliniltä hetkittäin ilmaviulunsoittoa, joka oli elementtinä yllättävä, mutta hyvällä maulla käytettynä myös toimiva.
Konsertin huippuhetken muodosti Cecilia Damströmin (s. 1988) Sydänlaulu, Op. 32 sooloviululle. Teoksessa lähestyttiin sydäntä sekä lääketieteellisenä elimenä että ikiaikaisena metaforanakin. Vaikka äkkiseltään kuvittelisi, että tästä tematiikasta on kaikki mahdollinen sanottu jo aika päiviä sitten, Damström oli onnistunut löytämään raikkaan näkökulman niin sykkivään peruspulssiin kuin moniin lyyrisiin aiheisiinkin.
Pianisti Tuomas Turriago (s. 1979) esiintyi myös säveltäjänä viululle ja pianolle kirjoitetulla Forgotten melodylla. Pitkällä viulusoololla alkavan teoksen sisältä kasvoi vähitellen esiin jääräpäisen voimallisia aiheita, joka sai ajatukset palaamaan hetkittäin alun Lutos?awskiin. Tunnustettava on, että ihan en saanut otetta Forgotten melodysta kokonaisuutena, vaikka se hetkittäin vakuuttikin.
Illan päätös oli varattu Joonas Kokkosen (1921–1996) Improvvisazionelle, joka on kulkenut Riddelinin ohjelmistossa jo pidemmän aikaa. Ohjelman kokonaisuutta ajatellen Kokkosen teos toimi hyvin päätöksenä muodostaen sillan aina alun Lutos?awskiin saakka.
Ainakin avauskonsertin perusteella TampeRinging on piristävä muistutus alati uusiutuvasta musiikista ympärillämme. Mielenkiintoista nähdä, millainen kokonaisuus lauantaina päättyvästä festivaalista muodostuu.