Näin voi sanoa epäilyksittä Risto-Matti Marinin konsertista perjantaina 2.12.2016 Musiikkitalon Camerata-salissa. Resitaali oli otsikoitu ’Kansallisromantiikasta kauhuromantiikkaan – Kolmen sonaatin ilta’. Ehkä ajateltiin, etteivät illan pelkät säveltäjänimet Ilmari Hannikainen, Einari Marvia ja Charles-Valentin Alkan olisi tuoneet muutoin paikalle yleisöä. Kuulin konsertista vain sen alkupuoliskon, koska minun oli mentävä musiikkitieteen opiskelijoiden yhdistyksen Synkoopin joulujuhlaan. Alkan olisi varmasti ollut suuri elämys sellaisen virtoosin kuin Marinin tulkitsemana.
Joka tapauksessa Hannikaisen sonaattia ei varmasti moni ole kuullut aiemmin. Hannikaisen pianismi on toki tunnettua – jo hänen oppilaidensa kuvauksista. Erik Tawaststjerna vanhempi sanoi: Hannikaisen kosketus oli niin ainutlaatuinen, että hänen tarvitsi ottaa vain yksi ääni pianosta ja ”siinä oli läsnä kohtalo .. . ja kaikki muut saivat mennä nurkkaan häpeämään”. Lisäksi pianosonaatti c-molli op. 1 osoitti merkittävää muodon hallintaa, sonaattihan on mittava; sen eri osilla on selvät karaktäärinsä ja topiikkansa: Maestoso e molto rubato aluksi: täynnä nuorta energiaa ja voimaa: melodia useimmiten oikean käden oktaaveina, lyyrisinä purkauksina, teemat sinkoilevat kamppailussa ja sivuaihe on pehmeämpi, vajoten usein Hannikaiselle luonteenomaiseen lievästi melankoliseen ’suomalaiseen’ tyyliin (kuten tunnetussa karakterikappaleessa Ilta), joka ei ole kaukana Chopinistä, Lisztistä eikä Tshaikovskista tai Rahmaninovista. Scherzo on listzmäinen burleski; Andante cantabilessa on viipyileviä soinnillisia kokeiluja. Lopussa esiintyy myös harmonisia kokeiluja, viitaten myöhäis-Lisztin resitativotaitteisiin. Oli miten oli, sonaatti on teknisessä mielessä niin vaativa, että säveltäjän on täytynyt olla todella briljantti muusikko. Tekniikka ei ole myöskään mitenkään stereotyyppistä, vaan sisältää omintakeisia kahden käden rinnakkaisasteikkokulkuja. Marin soitti nautittalla varmuudella ja tavoitti teoksen omintakeisen suomalaisen pianismin ilmapiirin. Muuan yleisössä istunut pianolegenda sanoi, että ’onhan siinä paljon tavaraa’ – ehkä tämä selittää, että teos on jäänyt unohduksiin, mutta nyt siitä on luvassa myös julkaistu versio, kertoi Jari Eskola Fennica Gehrmanista.
Einari Marvian pianosonaatin nuotteihin olin saanut tutustua jo aiemmin kiitos Liisa Aroheimo-Marvian ja musiikkitieteilija Anna-Leena Rysän, jolta on äsken valmistunut musiikkitieteen progradu Marviasta Helsingin yliopistossa.
Marvia oli musiikkimmme varsinaisia ’humanisteja’, kuten Erkki Salmenhaara häntä luonnehti. Mutta hänen säveltäjäprofiilinsa jäi hieman syrjään hänen muilta aktiviteeteiltaan kustantajana, editoijana ja historioitsijana. Erityisesti hän omistautui soittavan ylioppilasnuorison kuvaamiseen jo alkaen Turun akatemian päivistä. Mutta ’Kurre’, kuten lähipiirissä häntä kutsuttiin, oli myös etevä pianisti. Hän säesti monia laulajia, mm. Aulikki Rautavaaraa. Pianosonaattia ovat aiemmin soittaneet lähinnä vain Kimmo Hakasalo ja Arto Satukangas. Marvian on täytynyt olla melkoinen taituri, jos hän on soittanut teoksensa yleisölle. Sonaatti on monotemaattinen ja sen pääaihe kuullaan heti alussa, niin rytmisesti kuin soinnullisesti karakteristinen ’johtoaihe’ Se dominoi kaikin tavoin ja moninaisin kääntein ensi osaa, mutta on myös muiden osien taustana. Se on hieman niin kuin Sibeliuksen Tapiolassa taustalla ydinmotiivina, jota ei sellaisenaan enää kuulla musiikin pintatasolla. Pintatasolla musiikki muuttuu yhä monimutkaisemmaksi, rytmisesti synkopoiduksi; tässä valitsee aivan Schumannin pianomusiikille tyypillinen rytminen dissonanssi. Mutta kaikki purkautuu erittäin virtuoosisiin kuvioihin. Hannikaiaen tavoin Marvia harrastaa rinnakkaisoktaaveja ja näin vahvistettuja melodiakaarroksia. Näissä tempoissa toteutettuna teos on kelle tahansa pianistille todella vaativa. Marinille teos sopi erinomaisesti. Ilta oli siis kaikin puolin historiallinen suomalaisen pianotaiteen tapahtuma. Tästä olisi varmasti Tapani Valsta huudahtanut tapansa mukaisesti: ”Tämä on sitä oikeaa klaveerimusiikkia!”
— Eero Tarasti