Aloitan iloisimmista uutisista: Kaija Saariahon Mirage sai erittäin hienon New Yorkin ensiesityksen Saint Louis Symphony Orchestran konsertissa Carnegie Hallissa viime lauantaina. Karita Mattila esitti itselleen räätälöidyn soolostemman puhtaasti ja eläytyen, mutta ennen kaikkea upean hallitusti – yhtään vähempää ei voi sanoa teoksen sellosolistista Anssi Karttusesta eikä David Robertsonin johtamasta Saint Louis Symphony Orchestrasta. Toiseksi orkesterin esitys Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta oli hätkähdyttävä: Robertson tarjoili sinfoniasta niin hyvin harjoitetun, hallitun ja vaikuttavan tulkinnan, etten parempaa voisi enää toivoa.
Sitten odotettuihin uutisiin: New Yorkin vankka Karita-fan club hurrasi ja huusi, kun Mattila esitteli kaksi upeata ja rohkeastikin leikattua iltapukua ja eläytyi Sibeliuksen Luonnottareen kuin Salome ikään. Tosin Carnegie Hall ei ollut loppuunmyyty, sillä ohjelmassa oli Saariahon Miragen lisäksi muutakin uutta musiikkia: Anssi Karttunen esitti jonkinlaista renessanssia uuden musiikin piireissä elävän Bernd Alois Zimmermannin Canto di speranzan soolostemman terävästi ja upealla näkemyksellä.
Konsertin ohjelma oli varsin pitkä, mutta mielenkiintoinen. Richard Wagnerin (1813–1883) Parsifalin Pitkäperjantain ihme avasi konsertin sopivasti näin pääsiäisen alla. Orkesterin ja kapellimestari David Robertsonin ote Wagnerin pastoraalimaiseen seremoniamusiikkiin oli yllättävän luonteva: amerikkalaisorkestereilta kuulee harvoin näin saksalaisromanttista fraasinkäsittelyä. Herkän fraseerauksen lisäksi soitossa oli ilmavuutta ja raikasta, hätäilemätöntä liikkuvuutta. Vaikka jousisoinnissa ei olekaan New Yorkin filharmonikkojen täyteläisyyttä eikä yhteissoitto ole Chicagon sinfoniaorkesterin luokkaa, tulkinnassa, soiton virtaavuudessa ja joustavasti tyylistä toiseen liikkuessaan Saint Louis Symphony Orchestra osoittaa kuuluvansa Yhdysvaltain kärkiorkesterien joukkoon, maailman eliittiin.
Tästä saanee paljolti kiittää orkesterin musiikillista johtajaa David Robertsonia. Hän on kotonaan klassisromanttisen ohjelmiston parissa ja esittää myös paljon uutta musiikkia sekä kantaesityksiä Ensemble Intercontemporainia myöten. Robertson vaikuttaa lämpimältä ja älykkäältä kapellimestarilta. Voimaa ja pippurisuuttakin löytyi tarvittaessa, kuten Bernd Alois Zimmermannin (1918–1970) epäkeskosti svengaavassa ja vahvoja mielikuvia luovassa Canto di speranzassa. Karttunen piti tämän konsertoivan kappaleen suvereenisti hyppysissään ja tarjoili yhdessä orkesterin kanssa varsin persoonallisen ja zimmermannmaisen karhean esityksen.
Zimmermannin 50-luvun modernismissa solisti ja orkesteri olivat tasa-arvoisia ja samanlaista tasapainoa olen tottunut kuulemaan Jean Sibeliuksen (1865–1957) Luonnottaressakin, sen vahvasta soolostemmasta huolimatta. Tällä kertaa orkesteri ja sen kapellimestari jäivät kuitenkin alakynteen. Karita Mattilan ääni toimi täydellisesti, koko asteikolla lyyrisestä ja pehmeästä täyteläisesti avautuviin korkeisiin ääniin ja dramaattiseen voimaan. Makuasiaksi kuitenkin jää, onko teoksessa pakko eläytyä koko lavan leveydeltä, tarvikseeko sinänsä jo varsin persoonallisesti ja eksoottisesti kirjoitettu laulustemma näin paljon väritystä ja voihketta; pientä lipsumista täydellisestä intonaatiosta oli myös havaittavissa, tosin lähinnä eläytymisen sivutuotteena. Mattilan suvereenisuus tässä monille laulajattarille selvästi epämukavassa teoksessa oli joka tapauksessa ainutlaatuista ja vaikuttavaa.
Kaija Saariaho (s. 1952) on mestari käsittelemään suuren ensemblen sointia. Hänen kimmeltävään, suhisevaan, läpikuultavaan ja syleilevään musiikkiinsa on viime vuosina tullut myös dramaattista voimaa ja kerronnan tasoja. Karita Mattilalle ja Anssi Karttuselle kirjoitettu, varsin erikoisen sello-sopraano-solistiparin yhdistävä Mirage sai kantaesityksensä vuosi sitten Orchestre de Parisin konsertissa, johtajana tuolloin Christoph Eschenbach. Konsertista tehtiin myös Ondinen tämän vuoden Midem-palkinnon saanut levy. Miragen nyt ensi kertaa kuultuani voin suositella ilmeisen onnistuneen levyn hankkimista – niin itselleni kuin Amfionin lukijoille.
Käsillä olevassa Carnegie Hallin konsertissa Mattila loisti Miragen shamaanina. Luonnottaren ja Miragen tekstissä sekä laulajan roolissa on yllättäviä yhteneväisyyksiä: meksikolaisen shamanittaren Maria Sabinan (1894–1985) tekstissä syödään taikasieniä ja hallusinoidaan hengettärenä korkeissa taivaissa ja syvissä vesissä. Mattilan laulu vaikutti nyt puhtaudellaan ja modernilla ilmeikkyydellään. Karttusen soolosellismi ilmensi tekstin näkyjä vähintään yhtä vaikuttavasti ja avasi toismaailmaan uusia ovia. Yhteistyö solistien, kapellimestarin ja orkesterin kesken oli virtuoosista.
Itselleni konsertin voittoisin numero oli kuitenkin Sibeliuksen viidennen sinfonian selväpiirteinen ja hallittu mutta samalla dynaaminen esitys. Ehkä korkeintaan ensimmäiseen osaan olisin kaivannut syvämietteisyyttä hienostuneisuuden sijaan. Kohti toista osaa kurottavasta fagottisoolosta lähtien olin jo myyty: siirtymä toiseen osaan osui niin eläytyvyydessään kuin osien monisyisen yhteensulautumisen syvässä ymmärryksessä täysin nappiin. Hivenen erikoisesti Robertson otti loputkin kaksi osaa attacca eli ilman taukoa osien välissä. Toisen osan kliimaksi oli niin hengästyttävän riemukas kuin se ikinä voi olla ja ehkäpä pieni hengähdys olisi ollut paikallaan – toisaalta newyorkilaisyleisö on jo monasti osoittanut antavansa piutpaut konventioille ja olisi varmasti taputtanut ja hurrannut tilaisuuden saatuaan.
Kolmannessa osassa ihailin erityisesti laajaa dynamiikkaa ja pizziccatojen yhtenäistä, täydellisyyttä hipovaa sointia. Läpi koko sinfonian suurin ihailuni kohdistui kuitenkin siihen, kuinka Sibelius kuulosti nyt hyvinkin kontrapunktiselta, monikerrokselliselta, metrisesti tarkalta ja lepäävältä eläytyvyyden ja fraasin kärsimättä. Partituurin eri kerrokset olivat selvästi muodonnettuja, ja kokonaisuus harjoitettu niin että kukin osanen tunsi paikkansa kokonaisuudessa. Robertson ei suinkaan peitellyt dissonansseja eikä Sibeliuksen erikoisia orkestrointiratkaisuja vaan työsti ne hienovaraisesti esiin hyväksyen niiden modernistisuuden. Neljännen osan jousitremolot eivät olleet pätkääkään tasapaksuja saatikka puuduttavia vaan eloisaa, nestemäisenä juoksevaa aaltoilua. Lopulta kun riehakkaat jaksot pääsivät pirteästi eteenpäin, yhteispeli oli jälleen virtuoosista, sentimentaalisuus ihan aidon suomalaista eivätkä finaalin lopettavat sointupylväät tuntuneet missään määrin säveltäjänsä hätäratkaisulta. Oloni oli salista poistuessani mitä tyytyväisin. Bravo maestro Robertson!