Romanialaisen pianisti Radu Lupun konsertit ovat kohtalaisen harvinaista herkkua. Lupu on aiemmin vieraillut Suomessa vain muutamia kertoja, mutta nyt hän toteuttaa Jukka-Pekka Sarasteen ja Suomalaisen kamariorkesterin kanssa konserttisarjan, jossa kuullaan kaikki Beethovenin viisi pianokonserttoa. Sarjaa jatkuu kaudelle 2012-2013, ja sen ensimmäinen konsertti kuultiin lauantaina Musiikkitalossa. Ohjelmistossa oli kaksi kolmosta ja kaksi herooista teosta: Beethovenin kolmas pianokonsertto ja Eroica-sinfonia. Sankarillisuuden olemus joutuikin illan aikana perusteelliseen syyniin.
Habitukseltaan profeettamainen Lupu teki sankarista näköisensä: sisäisen muttei sisäänpäinkääntyneen, mietiskelevän muttei juron. Piano puhui; antautunut ja jopa paljas yleissävy loi merkityksiä erilaisilla kosketuksilla, jotka ulottuivat karusta kalahtelusta enkelimäiseen pehmeyteen. Vienoinkin pianissimo kantautui paikalleni permannon etuosaan taianomaisesti, ja Musiikkitalo osoitti jälleen pianomusiikkipotentiaalinsa. Sisäinen maailma, sen jännitteet ja kohtaloon suhteutuminen olivat tärkeämpiä kuin ulkoinen pullistelu. Ensimmäisen osan värikylläisestä kadenssistakin kehkeytyi virtuoosipurkauksen sijaan pienoisfantasia, joka summasi ensimmäisen osan tunnevaihtelut.
Myös finaali maltillisine tempoineen säilytti kypsän, meditatiivisen asenteen. Rehellisyydessään ja koskettavuudessaan kolmosen sankari on aivan toista kuin viidennen pianokonserton mahtailija. Finaali sai kuitenkin fyysistä puhtia orkesterista, joka syttyi pakottomasti myrskyisiin roihahduksiin. Lupun ja ankaran dynaamisesti yksityiskohtia hallinneen Sarasteen yhteistyö oli eleettömän saumatonta, ja intoutunut orkesteri nousi täysipainoisesti solistin rinnalle. Tätä myös tuki orkesterin erinomainen asettelu, jossa viulut oli jaettu orkesterin laidoille, sellot olivat keskellä ja kontrabassot vasemmalla, mikä raikasti ja mehevöitti sointia.
Eroica olikin silkkaa Suomalaisen kamariorkesterin tarjoilemaa Beethoven-hemmottelua täynnä riemukasta pauhua, vehmaankirpeitä harmonioita ja hyytäviä leikkauksia. Harvoin kokee näin ytimekästä, täyteläistä ja pippurista kamariorkesterisinfoniaa. Tällä kertaa myös ristiriitainen akustiikka osoitti pelkät parhaat puolensa: viulut räiskähtelivät iskukykyisinä ja muhevina, ja balanssi oli paikalleni erinomainen. Suomen orkesterien ykkösriveistä koottu vapaa muusikkoporukka osoitti, mikä merkitys yhteisellä sisäisellä motivaatiolla tuntuu olevan. Saraste kanavoi orkesterin riehakkaan energisyyden huikeiksi muodoiksi ja yksityiskohdiksi jotka tulivat iholle. Ensimmäinen osa kannatteli vainoavaa pääteemaansa kutkuttavalla jännitteellä. Toisessa osassa selvästi erottuneet kontrabassot muovailivat surusaattueen raahustavia askelia, ja fuuga tunkeutui tajuntaan pysäyttävänä. Scherzo ja finaali kiisivät mehukkaasti ja sähköisesti.
Toki Eroicasta on erotettavissa aineksia, jotka voidaan yhdistää sotatantereelle tai suuriin päälliköihin, mutta sankarillisen teoksesta tekee ennen kaikkea sen musiikkillinen vallankumouksellisuus. Beethoven epäilemättä vaistosi tämän, eikä kovin kirpaissut joutua pyyhkimään odotukset pettäneen Napoleonin nimi partituurin kansilehdeltä. Nämä tahdit eivät ulkomusiikillisia idoleita tarvitse. Teosta luonnehtivat yllättävät, usein dissonoivat akordit, jotka pysäyttävät tekstuurin. Postmodernilta tuntuu myös hautajaismarssi-osan ”reikäinen” loppu, jossa saattue vähitellen häviää taivaanrannan taa. Aukkoisuudessaan, pysähdyksissään ja mielikuvituksellisessa runsaudessaan sinfonia on kuitenkin ennen kaikkea vastustamattomasti etenevä yhtenäinen olio, jonka orgaaninen kiinteys mullisti sinfonian kehityksen.