Olin kesäkuussa Tukholman vanhan musiikin festivaaleilla soittamassa ja kuuntelemassa. ”Sveriges kanske mest kvalificerade musikfestival”, mainostetaan verkkosivuilla Aftonbladetissa kirjoitetun jossakin festivaalia koskeneessa arvostelussa. Viime vuosien esiintyjälistalla ovat edustettuina monet kaikkein tunnetuimmista ja arvostetuimmista vanhan musiikin nimistä ja kokoonpanoista (kuten The Harp Consort, L’Arpeggiata, Jordi Savall ja Tallis Scholars sekä myös Helsingin barokkiorkesteri). Tämän vuoden yleiseltä julkisuusarvoltaan suurin vetonaula oli brittiläisen nokkahuilistin Piers Adamsin johtama Red Priest. Tämä Antonio Vivaldin lempinimestä nimensä ottanut kokoonpano on tullut tunnetuksi rajuista ja erikoislaatuisista show-elementeistä ja ”kovasta meiningistä”, jota on yhtyeen kotisivujen mukaan verrattu Rolling Stonesiin ja Cirque de Soleiliin. Tämän vuoden teema Red Priestillä ole ”Pirates of the Baroque”, lähtien suoraan pilailupuodin hyllystä haetuista kiusallisista merirosvoasuista.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että täysillä pitää soittaa, kun lavalla ollaan ja samantekeviä esityksiä ei maailma tarvitse. Tällä kertaa kuitenkin jokin meni vikaan, esitys ei vakuuttanut eikä tuntunut rehelliseltä, vaan tuotteistetulta ja liian tarkkaa koreografiaa orjallisesti noudattavalta. Yllättävä kontrasti laskelmoinnin tunteelle oli se, että Red Priest soitti koko konsertin ulkoa, joka on kamarimusiikkikonsertissa lähes ainutlaatuista (ja vanhaa musiikkia ei juuri koskaan muutenkaan ole tapana soittaa ulkoa). Voimakas ilmaisutarve ja valtava lataus, joka konsertissa oli oli toki varsin vaikuttavaa, mutta miten nämä hienot ja elintärkeät asiat voisi saada tarjoiltua uskottavammassa ja ehkä jopa hienostuneemmassa paketissa. Vai onko vastuu kuitenkin kuulijalla, vastuu siitä, ettei yritä saada konsertista sitä, mitä ennakolta on odottanut vaan ottaa jokaisen esityksen itsenään ja arvostaa kaikkia konsertteja vaatimatta niitä seuraamaan omia makutottumuksiaan.
Yhtyeemme Gli Affetti Freschi (Meelis Orgse, barokkiviulu; Antto Vanhala, barokkiviulu ja -alttoviulu; Matias Häkkinen, cembalo ja urut) esiintyi myös kyseisillä festivaaleilla. Soitimme Storkyrkosalenissa konsertillisen varhaista italialaista barokkimusiikkia otsikolla ”The Next Generation”. Konserttiamme varten pääsimme harjoittelemaan naapurin Finska kyrkaniin pari tuntia ennen sen alkua, mutta kun saavuimme paikalle, emme päässeetkään kirkkosaliin, kuten olimme luulleet, vaan yläkerran pikkuiseen seurakuntasaliin, jossa meitä odotti cembalon ja urkujen sijaan syntetisaattori, josta oli sentään ystävällisesti etsitty cembalosoundi valmiiksi… Harjoittelimme sillä sitten minkä pystyimme ja lähdimme kohti konserttipaikkaa, jonne pääsimme sisään peräti viisi minuuttia ennen keikan alkua johtuen edellisen konsertin venähtämisestä. Yleisö seisoi kapealla kujalla sateessa odottamassa ja pujottelimme viivästystä pahoitellen laittamaan vehkeitä valmiiksi. Kun konsertti vihdoin alkoi, kaikki meni siitä lähtien oikein hyvin. Täysi salillinen yleisöä vaikutti olleen tyytyväinen kuulemaansa ja meillä itsellämmekin oli loistavan hauskaa lavalla.