Sinfoniaorkestereiden koesoittoissa ei kuuleman mukaan enää löydy tarpeeksi tasokkaita suomalaishakijoita vakansseja täyttämään. Jonkin aikaa orkesterikentällä kytenyt huoli purkautui taannoin Kymmenen uutisissa juttuna, jossa Jukka-Pekka Sarastekin pääsi sanomaan painavan sanansa tason heikkenemisestä. Musiikkikoulutusta alan suomalaisella huipulla nyt jo toistakymmentä vuotta seuranneena ihmettelen moista puhetta. Ainakin omastani, hieman päälle kolmekymppisten sukupolvesta työllistyy ihmisiä jatkuvalla syötöllä ei vain suomalaiselle orkesterikentälle, vaan maailman konsertti- ja oopperalavoille.
Jokin todellinen, kouriintuntuva uhka näidenkin juttujen taustalla varmasti on. Tilastollisesti on voitu todeta, että muusikoiden työllisyysprosentti on selvästi laskussa, puhumattakaan nykyisellään harvinaisemmaksi käyvästä täystyöllisyydestä. YLE uutisoi hiljan muusikoita koulutettavan yli kansallisen tarpeen, mikä on iso ongelma varsinkin ammattikorkeakouluista valmistuneille – suhteellisen hyvätasoista muusikkoa on tässä maassa siis jo yli kotitarpeiden.
Mikä siis neuvoksi? Jotain pitäisi tehdä täällä Suomen rajojen sisäpuolella, jotta musiikkikoulutuksen kriittinen massa – josta fagotisti Jussi Särkkäkin MTV3:n uutisissa puhuu – ylitettäisiin, ja huippuja pääsisi kylliksi kasvamaan. Huippuja tarvitaan paitsi viemään Suomea maailmankartalle, myös roolimalleiksi ja ihailun kohteiksi kaikenikäisille musiikinharrastajille.
Kulttuuriharrastus edistää kansanterveyttä…
Musiikkiharrastus on yksi suosituimmista kulttuuriharrastamisen muodoista. Amfionin lukijoita tuskin tarvitsee vakuuttaa musisoinnin ja musiikinkuuntelun terveydellisistä hyödyistä, mutta saattaa silti olla ihan kiinnostavaa lukea aivotutkija Markku T. Hyypän tuoreista tutkimuksista asiaan liittyen.
Maailmalla musiikkiharrastuksen sosiaaliset hyödyt on pantu jo merkille, lippulaivana tietenkin Venezuelan El Sistema, joka pelastaa lapsia kadulta klassisen musiikin pariin. Samanlaisia systeemejä on sittemmin kehitelty muuallekin, esimerkkinä Iso-Britannian In Harmony, sekä Vantaalla aloitettu Tempo-orkesteritoiminta. El Sisteman kauneus piilee osittain siinä, että kasvaessaan se pystyy työllistämään itse kouluttamansa nuoret muusikot. Meillä on nautittu samanlaisesta rajun kasvun edusta, mutta 60-luvulta lähtien kansallisena hankkeena rakennettu musiikkioppilaitosjärjestelmämme tuskin voi enää kasvaa. Meillä on siis systeemimme, mutta riittääkö lapsilla enää motivaatiota käydä soittimen hallinnan vaatimaa pitkää tietä?
Jotta musiikkioppilaitokset, niin opistot kuin korkean asteen koulutukin saisivat jatkossa riittävästi tasokkaita hakijoita, olisi soittamisen ja laulamisen trendikkyyden eteen taisteltava muuallakin kuin kuorosodassa. Kun peruskoulusta on lähes tyystin kadonnut mahdollisuus oppia taito- ja taideaineita alan ammattilaisen johdolla, on pikku-peruskoululaista kuitenkin lähes mahdotonta värvätä kulttuuriharrastuksen pariin.
…voisiko uusi Musiikkitalo siis edistää kulttuuriharrastusta?
Kysymys kuuluukin, mitä maamme ainoa, ja korkeinta koulutusta antava musiikkiyliopisto voisi vielä tehdä suomalaisen klassisen musiikin ihmeen pelastamiseksi? En tahdo vähätellä Sibelius-Akatemian nykyjohdon yhteiskunnallista aktiivisuutta, sillä kulissien takana epäilemättä tapahtuu kaikenlaista. Astun hetkeksi kuitenkin radikaalin saappaisiin, ja maalailen seuraavassa kuvan, jossa Sibelius-Akatemia on selvästi nykyistä aktiivisempi yhteiskunnallinen toimija kirkkaasti loistavine brändeineen.
Avainasemassa on – luonnollisesti – Töölönlahdelle rakennettava uusi, trendikkään akvaariomaisella tavalla elegantti Musiikkitalo. Arkkitehtoonisesti a mezza voce supattavan musiikkipyhätön toimintaa, ja kolmen toimijan yhteiseloa suunnitellaan tällä hetkellä toivottavasti enemmän kuin ”puoliääneen”, joten keskustelua aiheesta lienee soveliasta käydä.
Musiikkitalon tilaohjelmassa on kiinnitetty ilahduttavan paljon huomiota yhteissoittotiloihin, joita löytyy luokkakokoisista suurempiin saleihin. Saliensa myötä talo tarjoaa ennen kaikkea runsaasti mahdollisuuksia esiintyä oikealle yleisölle. Koska Sibelius-Akatemialla konsertoidaan jo nyt ahkerasti, ei liene pelkoa siitä, etteikö saleihin riittäisi musiikkia. Mutta riittääkö niihin yleisöä?
Yleisöyhteistyöllä kiinni tulevaisuuden yleisöihin
Konserttiyleisönä on totuttu pitämään sellaista harmaantuvien päiden laumaa, jonka harvenemista on tavattu povata ainakin 60-luvulta asti, mutta joka jotenkin vuosi toisensa perään kuitenkin pysyy saman kokoisena. Ihminen ilmeisesti kokee nelikymppisen ohitettuaan jonkinlaisen kulttuurihimon, ja hyvä niin. Tätä väkeä on odotettavissa Musiikkitaloonkin, mikäli tiedotus ja markkinointi pelaavat. Suuret ikäluokat ja seuraava jo keski-ikäistyvä sukupolvi kuitenkaan tuskin takaavat sen enempää yleisöä Musiikkitaloon kuin Sibelius-Akatemian ja orkesterien konsertteihin tähänkään asti.
Yksi tapa houkutella uutta yleisöä on tuoda taide ja sen tekeminen lähemmäs maallikon elinpiiriä ja kokemusmaailmaa. Nykykielellä puhutaan yleisöyhteistyöstä (aikaisemmin puhuttiin yleisökasvatuksesta), jonka ytimessä on potentiaalisen yleisön ja kulttuuriharrastajan aktivoiminen ja osallistuttaminen. Niin nuorten kuin varttuneempienkin parissa tehtävä yleisöyhteistyö tuo parhaimmillaan uutta väkeä kulttuuririentoihin. Tämä on toki hoksattu Sibelius-Akatemiallakin, jonka yleisöyhteistyötiimi paraikaa rakentelee erilaisia yhteisöllisiä toimintamuotoja. Mikäli näitä suunnataan riittävästi kouluihin, ja vieläpä saavutetaan aitoa vuorovaikutusta, siis kaksisuuntaista yhteistyötä koulujen kanssa, ollaan jo pitkällä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiellä.
Tunnen Sibelius-Akatemian toimintakulttuuria sen verran, että epäilen kuinka hyvin tässä lopulta voidaan onnistua. Uudet ajatukset, jollainen yleisöyhteistyö on, tapaavat muodostua sibeliusakatemialaisessa toimintaympäristössä jonkinlaisiksi päällekäisyyksiä luoviksi ylimääräisiksi ulokkeiksi. Ne syövät resursseja, mutta eivät pääse penetroitumaan ydintoiminnaksi. Ne siis kasvattavat organisaatiota horisontaalisesti, mutta parhaimmillaankin auttavat vain vähän asiaansa. Näin käy myös yleisöyhteistyöhankkeille, jos ne keskittyvät vain uusien projektien luomiseen.
Toivonkin, että yleisön kohtaamisesta, lasten ja nuorten kulttuurinälän herättämisestä, musiikkikulttuurin sosiaalisten voimavarojen valjastamisesta ja konserttitilanteeseen valmentamisesta tulee Sibelius-Akatemian ydintoimintaa. Jotta siinä onnistuttaisiin, tulisi yleisöyhteistyön kaltaisten ajatusmallien pesiytyä Sibelius-Akatemian rakenteeseen myös vertikaalisti. Niiden täytyy läpäistä koko talon toimintaa, mutta ei pakottamalla yleisöyhteistyöhön vaan tarjoamalla välineitä siihen. Toivon, että Sibelius-Akatemian yleisöyhteistyösuunnittelu keskittyy ensisijaisesti työkalujen tarjoamiseen ja vasta toissijaisesti omaan ohjelmistorakenteluun. Sibeliusakatemialaisen ydinosaamisen yksi vahvuuksista on kuitenkin jo jonkin aikaa ollut taipumus tarttua tarjolle asetettuihin täkyihin – mistä osoituksena Akatemian laaja ohjelmistotarjonta Feeniks-klubeineen ja SibaFesteineen.
Akateeminen vapaus ja koko kansan Musiikkitalo
Musiikkitalon myötä Sibelius-Akatemian tiloja uudistetaan kahden muunkin käyttöön jäävän talon osalta. Jää nähtäväksi, minkä verran tämä vaikuttaa talon toimintakulttuuriin. Toivomuksena olisi, että uusissakin tiloissa voidaan viljellä musiikkikulttuuria monipuolisesti, mutta ennen kaikkea olemassa olevan, kansainvälisesti hyvin korkealla tasolla olevan opetuksen, taiteen- ja tieteenteon turvaten. Resurssien takaaminen on haasteellista, sillä toimintakulut nousevat uusien tilojen myötä. Tästä huolimatta olisi turvattava myös yliopistollisuus, siis mahdollisuus kokeilemiseen ja riskinottoon. Ilman yliopistollisen vapaata, luovaa ilmapiiriä taiteen ja tieteen edistäminen jää tuottavuusohjelmien jalkoihin. Niiden sijaan tarvittaisiin riittävästi hankerahaa, oppiaineiden välistä kommunikointia, sekä avointa suhtautumista erilaisuuteen. Toisaalta opetusrauhan ja konserttitoiminnan lisäksi myös tutkimusta olisi tuotava esille konserttien, luentojen, seminaarien ja näiden yhteyksiä näkevän ohjelmistosuunnittelun kautta.
Toivomuslistaltani löytyy myös Musiikkitalon julkisen ilmeen rakentaminen sellaiseksi, että talossa viihtyy muutenkin kuin työnsä puolesta. Yleisötilojen täytyy olla riittävän viihtyisiä ja virikkeellisiä, jotta niissä saa satunnainen kävijä aikansa kulumaan. Taloon tulevien kahvila- ja klubitilojen ei auta lukkiutua akatemialaisten ja orkesterilaisten omaan käyttöön, jos uutta yleisöä mielii houkutella.
Lopulta en voi olla vertaamatta Musiikkitaloa uuteen soittimeen, jota on opeteltava hyödyntämään. Musiikkitalon täytyy kehittää Sibelius-Akatemiaa musiikillisesti, mutta se voi myös auttaa lisäämään taidemusiikin arvostusta pitämällä aktiivisesti melua itsestään, kaikella voimalla, fortissimo! Ehkäpä siinä samalla myös orkesterisoiton opetus kokee renessanssin, ja pääkaupungin sinfoniaorkesterit saavat jatkossakin nauttia kotoperäisestä työvoimasta.