Sibelius-Akatemian tuoreen Juilliard-yhteistyön ensihedelmiä päästiin maistelemaan Helsingin juhlaviikkojen toisena lauantaina, kun Juilliard-musiikkikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian soittajista koottu sinfonietta esitti yhdysvaltalaista ja suomalaista nykymusiikkia Susanna Mälkin johdolla. Amerikkalaissäveltäjät edustivat pääosin nuorinta säveltäjäpolvea, kun taas Suomesta mukaan oli valikoitunut hieman itäeurooppalaiseen tyyliin professori ja dosentti. Ohjelmasuunnittelusta paistoi Mälkin kädenjälki, sillä suuri osa teoksista oli kirjoitettu pariisilaiselle Ensemble Intercontemporainille, jonka johtajana kapellimestari toimi kauden 2012–13 loppuun asti. Helpolla Mälkki ei oppilaslahjakkuuksia päästänyt, ”mestarikurssi” kun tarjosi niin risuaitaa kuin paljastavaa akvaariotakin – mutta tarjosi vastapainoksi ainutlaatuista nykymusiikkiosaamista asiantuntevalta oppaalta.
Konsertin avausteos, vuonna 1979 syntyneen Sean Shepherdin Blur (2011) oli omistettu Magnus Lindbergille ”nöyränä kunnianosoituksena”. Vaikka Juilliardin dekaani Ara Guzelimianin mukaan juuri Lindbergin ja Saariahon menestys Yhdysvalloissa oli tarjonnut herätteen yhteistyölle, antoi Shepherdin steriloitu lindbergismi koulusta vähän kummallisen kuvan, etenkin kun Shepherd edusti ainoana konsertin säveltäjistä Juilliardia. Musiikki oli mallioppilasmaisen upeasti soivaa, taidokkaasti soitinnettua ja sulavasti etenevää – mutta samalla armottoman tylsää, yllätyksetöntä ja epäpersoonallista näköistaidetta. Esikuvan röyhkeys ja aktiivisuus puuttuivat. Shepherdin ohjelmakommentissaan kuvailema ”hyvin nopea”, ”riemukas, raivokas, sinnikäs ja hyväntuulinen” musiikki soi Musiikkitalon konserttisalissa raukean vellovasti, jopa aavistuksen impressionistisesti. Kyseessä lienee tyypillinen aikamme musiikin harha: säveltäjä kuvittelee mielessään paljon tremoloita, trillejä ja repetitioita (painomustetta) sisältävän musiikkinsa nopeaksi, kun harmonisesta staattisuudesta johtuen vaikutelma on elävässä esityksessä päinvastainen.
Huomattavasti verevämpiin ja aidompiin tunnelmiin päästiin Sibelius-Akatemian sävellysprofessori Veli-Matti Puumalan teoksessa Mure (2008). Lieneekö Puumala tehnyt kappaleesta uuden version, sillä niin paljon voimakkaampi ja tulisempi oli teoksen alku verrattuna muistikuvaani Ensemble Intercontemporainin kantaesityksestä viitisen vuotta sitten (lue Amfion-arvioni tuosta konsertista). Taidokkaasti, mutta makeilematta kamariorkesterin ja äkäisen, pedaalilla soitetun bassorummun keinovaroilla pullistelevan alun jälkeen teos pysähtyy kahden pikkurummun stereofoniseen tremoloon. Tästä ei kuitenkaan ala klassinen kiihdytys kohti alun tunnelmia ja niiden ohi, vaan psykologisesti tehokas pysähtyminen painostavasti kiertyvän sointumateriaalin äärelle – samankaltainen materiaali toistuu kehiteltynä säveltäjän myöhemmässä Rope-teoksessa (2012), vieläpä saman a-sävelen ympärillä keinuessaan. Puumalan taitona on luoda ravistelevan dramaattisia muotoja myös lyhyen keston aikana, ja muuten varsin lyhykäisistä kappaleista koostuvan konsertin kontekstissa tämä kaksitoistaminuuttinen tuntuikin poikkeuksellisen painokkaalta. Samanlaista, hämmästyttävästi elektronisen äänenmuokkauksen mieleentuovaa hehkua kuin Intercontemporain eivät nuoret soittajat kuitenkaan teokseen saaneet.
Nuorten, uuden musiikin saralla oletettavasti vielä varsin kokemattomien soittajien eduksi on luettava, että ajatus ’oppilaskonsertista’ unohtui ja musiikista pystyi nauttimaan täysipainoisesti. Oikeastaan asian muisti vasta Elliott Carterin vaativan Asko Concerton (2000) joidenkin ohdakkeisempien soolojaksojen aikana. Niitä onkin tottunut kuulemaan yksinomaan spesialistien esittämänä; teos on kirjoitettu alankomaalaiselle uuden musiikin huippuyhtye Asko Ensemblelle. Oivallisesti ja rohkeasti konserttiin valittu teos tarjosi lähes jokaiselle soittajalle sekä vaativia sooloja että vaihtuvia yhteissoittotilanteita. Solististen tilanteiden ohella Carter jakaa kamariorkesteria jatkuvasti erilaisten duojen ja triojen luomiin kerroksiin, joiden soinnillinen ja äänentuotollis-reaktioherkkyydellinen sukulaisuus on vaihtelevalla tavalla ilmeistä. Liikutaan siis orkesterisoittajien normaalin turvallisuusalueen ulkopuolella lähes koko ajan. Kokonaisuutena sibalais-juilliaardinen joukko selvisi teoksesta kiitettävästi, ja muusikkojen rohkeaa ja omistautunutta tarttumista haasteisiinsa oli ilo seurata. Erityisen onnistuneiden soolojen, kuten teoksen päättäneen fagottivirtuoosisuuden (suomalainen Emil Fuchs) jälkeen oli soittajien ylpeänmaireisiin hymyihin helppo yhtyä.
Väliajan jälkeen oli soittajat jaettu kahteen, lähes symmetriseen ryhmään kapellimestarin molemmille puolille. Jukka Tiensuun ’stereofoniseksi musiikiksi’ alaotsikoitu Mood (1999) saa onnistumaan varsin hyvin sen utopian, joka on monessa säveltäjässä herännyt tietokoneen notaatio-ohjelmien millintarkkojen playback-simulaatioiden myötä – on mainittava, että samainen innostus on tuottanut myös läjöittäin soittokelvottomia partituureja. Kyseessä on nimittäin saman linjan jakaminen kahdelle tai useammalle soittimelle nopealla vuorotteluperiaatteella (ns. hoquetus-tekniikka). Saumattoman kokonaisuuden luominen elävillä soittajilla on Tiensuun käytännönläheisessä toteutuksessakin ilmeisen vaikeaa, ja varmasti yksittäisen soittajan kannalta hermojaraastavan epäkiitollista. Helposti seurattavan, akvaariomaisen selkeän musiikin kääntöpuolena kun kaikki kuuluu, erityisesti virheet ja epätarkkuudet. Näitä ei kuitenkaan SibA-Juilliardilta kuultu, pieniä epävarmuuden hetkiä lukuun ottamatta. Nälkäiseksi jättävä teos loppuu yhdeksän minuutin kohdalla, kun sen minimaalisen vähäinen materiaali on puristettu kuiviin.
Preludinkokoisista teoksista koostuvan konsertin päätti kylläiseksi jättävä utopia, nuoren amerikankiinalaisen Anthony Cheungin (s. 1982) 18-minuuttinen Dystemporal (2012). Cheung paneutuu teoksessaan, hieman Puumalan tavoin, ajan kokemiseen ja tuon kokemuksen manipuloimiseen. Aivan lopussa Cheung jopa yrittää yhdistää luonnonyläsävelten harmonisuuden ja rytmiset lukusuhteet niin, että syntyisi eräänlainen ’täydellinen konsonanssi’ – esikuvanaan Henry Cowellin ja Léon Thereminin Rhythmicon-kone. Liekö kovassa nosteessa olevan lahjakkuuden kohdannut kiire – tilauksia on sadellut viime aikoina mm. Ensemble Modernilta ja New Yorkin filharmonikoilta, tämä teos oli Ensemble Intercontemporainin tilaus – sillä teoksen paikoin jopa arkiset yksityiskohdat eivät vakuuttaneet, minkä lisäksi etenkin teoksen alku oli varsin mieleenpainumaton. Vai oliko tämä juuri sitä ajan manipulointia? Kekseliään ja kiinnostavia harmonioita luovan säveltäjänäänen kuitenkin tunnisti muodon ruuvin taidokkaasta kiristämisestä ja siitä, ettei Cheung – toisin kuin muut konsertin säveltäjät – poistunut ensimmäisestä rampista. Kutkuttavasti aina epäharmonisemmaksi kääntynyt musiikki jatkoi matkaansa itsepintaisesti lukuisissa, rikkaasti vaihtuvissa tekstuuritilanteissa – ja voitti puolelleen. Sekä Tristan Murail’n luokalta valmistuneen Cheungin hienostuneet mikrointervallit että tämän vapaa-ajallaan jazz-musiikkia rakastavan säveltäjän musiikin hillitty svengi soivat nuoren kamariorkesterin käsissä varmasti ja vaivattomasti.