Alexandre Tharaud plays Scarlatti
Alexandre Tharaud, piano
Virgin Classics
Domenico Scarlattin viehkeän leikkisiä sonaatteja voi vallan mainiosti soittaa nykyaikaisella pianolla, vaikka sen ääni tuskin vastaa soitinta, jolle ne ovat alun perin kirjoitettu. Tämän ovat todistaneet ainakin Mikhail Pletnjov ja etenkin Vladimir Horowitz, joka onnistui tuomaan Scarlattin hengen esiin terävän laulavalla kosketuksellaan. Piano sopii Scarlattiin siis aivan hyvin, mitä nyt muutama cembalisti ja vanhan musiikin puritaani saattavat päitään pudistella. Tätä pudistelua kiihdyttämään on ilmestynyt Alexandre Tharaud’n albumillinen valikoituja sonaatteja italialaisen klavesinistin teoksista.
Tharaud’n lähestymistapa on poikkeuksellinen pianistinen, aivan kuin hän ei yrittäisikään imitoida Scarlattin kevyttä klaveeria, vaan hän ikään kuin romantisoi barokkia raskailla juoksutuksillaan ja vapailla fraseerauksillaan. Horowitzin kosketuksen rapeutta ja liverrystä ei ole nimeksikään, ja joskus tuntuu kiirekin vaivaavan, vaikka olisi pysähtymisen ja nautiskelun paikka.
Parhaiten Tharaud onnistuu virtuoosisessa d-molli-sonaatissa K.141, jonka repetitiot soivat ylväänä ja tasaisesti, ja jonka trillit luovat koristeellista arvokkuutta kuulostamatta lainkaan pakotetuilta. Samoin soi a-molli K. 3, joka niin ikään kääntyy helposti romanttiselle pianolle kuulostamatta tyylitajuttomalta kvasibarokilta. Scarlattin ajattomuus tulee näissä kahdessa sonaatissa hienosti esille millä tahansa soittimella. Uskalias valinta albumille on E-duuri K. 380, jonka Horowitz on ominut ylittämättömällä tulkinnallaan. Tharaud’n raskas kosketus, malttamattomuus fraasien lopuissa ja trillien epätasaisuus eivät tee kunniaa tällä mainiolle pastoraalille, joka vaatii sekä aikaa että herkkyyttä.
Alexandre Tharaud’n pianistista Scarlattia voi pitää romanttisena sovituksena italialaisbarokin klaveerisonaateista, mutta jykevyydellä ja raskaudellakin on rajansa. Mikäli Scarlattia soitettaisi modernilla pianolla aina näin, olisi päänpudistajien joukkoon helppo liittyä.
Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä