Magnus Lindberg Auran harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio
”Ammatin hauskuus on siinä, että ensin saa olla visionääri, jolla on utopia jostain. Sitten pitää olla realisti, pystyttää työmaa ja ikään kuin kokoustaa insinöörien kanssa. Seuraavaksi saa tehdä itse hommaa duunarina, ja lopuksi seuraa viimeistelyvaihe, jossa on ikään kuin ostaja mukana, jotta saadaan valmis tuote*, pohtii Magnus Lindberg Musiikkitalon kanttiinissa Radion sinfoniaorkesterin harjoitusten jälkeen.
Lindberg, 61, on aikamme musiikin keskushahmoja, jonka sävellykset ovat juurtuneet osaksi sinfoniaorkestereiden ohjelmistoja ympäri maailmaa. Parhaillaan Lindberg on tavallistakin näkyvämmin edustettuna pääkaupungin konserttiohjelmissa, kiitos tämänvuotisen RSO-festivaalin.
”Yritän olla notaation suhteen niin tarkka ja tehokas kuin mahdollista. Jos kappaleen stemmoissa lukee pasuunoilla forte, ja sitten harjoituksissa pitää aina sanoa, että soittakaa piano, on järkevämpää laittaa se valmiiksi oikein sinne stemmoihin. Jos stemmoissa on paljon virheitä, niin niiden korjaamiseen se harjoitusaika menee, ja se on älytöntä.
Tätä kokemusta on tullut kantapään kautta. Mulla oli erittäin hyvät kolme vuotta New Yorkin filharmonikoiden nimikkosäveltäjänä. Siellä on ihan käsittämätön tahti, harjoituksia on vähän, ja sitten pitää vetää keikat. Mutta niillä on tosi tehokas tapa tehdä duunia ja hirveän hyvät nuotistonhoitajat. Siinä oppii laittamaan sinne stemmoihin kaiken, mikä vaan ikinä auttaa, että päästään nopeaan tulokseen.
Samaisia ovat olleet myös nämä kolme viime vuotta Lontoon filharmonikoiden kanssa. Kumpikin ovat laitoksia, jossa oikeasti halutaan tehdä hyvää.”
Puhuessaan Lindberg korostaa säveltäjän omaa vastuuta lopputuloksen laadusta
”Monet säveltäjät aina itkee sitä, että teos on huonosti esitetty ja siksi se ei toimi. Kyllä säveltäjän vastuulla on päästä notaatiossa sellaisiin tarkkuuksiin, että kappale saadaan toimimaan. Tietenkään tätä ei voi näin yleistää, koska joku tekee sellaista musiikkia, jonka kanssa notaatiossa voi olla kitkaa. Jos hakee jotain extravaganzaa, voi olla että aikaa tarvitaan eri tavalla. Mutta kyllä mä haluan olla arkkitehti, jonka talot rakennetaan. Semmoinen illuusio, että voi pistää paperille ihan mitä vaan ja odottaa, että joku soittaa sen, sen aika on ohi.
Iso osa duunia on tätä käytännöllistä puolta. Jos konsertti on torstaina, se pitää vaan panna kasaan. Siinä ei itku auta, vaan pitää viilata homma siihen kuntoon, että kehtaa pyytää lipuista rahaa. Mutta mä oon nyt yli kuuskymppinen ja puhun tämmöisiä Nuorena ei välttämättä voi ennakoida kaikkea, eikä tarvitsekaan. Rapaten roiskuu! Mutta itse pitää vetää johtopäätökset, miten tekemistään voi parantaa. Se on on osa haastetta ja ylläpitää sitä, että homma on edelleen kivaa. Tehdään saatana!”
Vaikka kokemus tuokin sujuvuutta ammatin käytännölliseen puoleen, itse sävellystyö vaatii aina oman vaivansa.
”Ei se helpommaksi tule. Olen sanonut usein leikilläni, että säveltäessä mennään kriisistä kriisiin. Kokemus tosin auttaa kriisien käsittelyssä, kun on tekniikkaa yrittää jotain muuta, jos homma ei etene. Mutta on siinä aina oma riesansa. Koko ajan pitää syöttää uutta infoa, uutta materiaalia siihen, mitä tekee, jotta pääsee eteenpäin.
Mulla on aina yritystä siihen, että yksi jalka on researchissa, ettei homma ole pelkkää productionia. Musiikin teoria kiinnostaa mua, miksi asiat tehdään tietyllä tavalla. Mulla on myös sellainen lukkarinrakkaus vanhoihin tietokoneisiin ja lisp-ohjelmointikieleen, jota mä osaan siihen tarpeeseen mihin mä sitä sävellystyössä käytän. Teen sillä puolella itselleni motivoinniksi uutta, raikasta materiaalia.
Sitten kun teen biisiä, mä en niin kauheasti huolestu siitä. Jossain takaraivossa on tietenkin ajatus, mitä lähtee hakemaan. Mä tuotan paljon materiaalia, jolla lähden testaamaan uusia ideoita. Jotakin vanhoista ideoista pitää olla myös mukana, ei saa hylätä sitä, mitä on löytänyt. Ei uutta estetiikkaa voi tarjota joka biisissä, se ei sovi mulle.
Kun mulla on tarpeeksi materiaalia, voin ryhtyä miettimään, miten mä lähden tätä rakentamaan. Se on aika kiva vaihe. Kun on materiaalia, ei tule sitä kauhua, että nyt mä olen säveltänyt yhden sivun, mutta miten pääsen tästä eteenpäin.
Mä tykkään istua pianon kanssa rakentamassa ja pistämässä palikoita yhteen, kun olen ensin saanut tutustunut mun materiaaliin näin ikään kuin tieteellisesti.
Säveltämisessä pitää saada itsensä innostumaan. Siinä pitää saada itsensä houkuteltua, että kyllähän tästä voi tehdä jotain. Se on kummallinen mekanismi, ja se yksinäisyys on välillä kauheaa. Mulla on ikään kuin hallituksen kokous joka aamu. Tehdään tulostsekkaus ja katsotaan missä mennään, mikä on osakkeen arvo tällä hetkellä.”
Kun sävellys vähitellen hahmottuu, muuttuu myös työn luonne.
”Jossain kohtaa tulee eteen se vaihe, että perkele, nyt on kaikki niin levällään. Silloin on pakko kirjoittaa joku taite täsmällisemmin ulos, että tietää missä kuljetaan. Se on ison palapelin kokoamista. Ja aina huomaa, että on aliarvioinut ajan, jolloin rupeaa stressi iskemään, että ei jumalauta, tuollahan se deadline on. Se on terveellinen hetki, koska sitten ei voi liikaa kelata, vaan pitää pistää kasaan.
Isojen orkesterikappaleiden kanssa pitää varata kuukausia aikaa siihen, että piirtää nuotit lopulliseen muotoon. Tätä varten mä rakennan itselleni keinotekoisia deadlineja. Silti aina tulee se rutistusvaihe, mutta tässä iässä se ei saa olla liian rankka, jotta sen klaaraa.”
Reilut kolmekymmentä vuotta sitten Lindberg teki Kraftin (1983-85) parissa ennätyksellisen loppurutistuksensa.
”Ennen kantaesitystä päätin kirjoittaa lopun uudestaan. Mulla oli siinä ensin erilainen loppu, mutta se oli liian epämääräinen. Ymmärsin, että siinä pitää olla selkeä loppu, jossa musiikki tulee noille isoille pilareille. Mä tein viisikymmentä tuntia nonstoppina duunia kofeiinitablettien ja kahvin voimalla ja sain sen valmiiksi ennen ensimmäisiä harjoituksia. ,
En kestäisi enää tuollaista tässä iässä. Mä pystyn kyllä venyttämään yhä ja tekemään pitkiä työpäiviä. Nuorena tein töitä yöllä. Se oli ihanaa, mutta en pysty siihen enää.
Ihmiset kuvittelevat aina, että säveltäminen on sellaista tukka liehuen hommaa. Onhan siinä niitäkin hetkiä, mutta paljon siitä on ihan vaan duunia. Mä tykkään semmoisista kausista, kun saa työpäivistänsä ihan saman näköisiä.
Herään yleensä auringon kanssa ja keitän siinä kahvit ja rupean hommiin. Sitten kun on oikein hyvä flow, pomppaan ylös ja menen suoraan tuoliin, en keitä edes kahvia. Otan kiinni siitä mihin jäin. Sitten on niitä hirveitä hetkiä, jolloin tuntuu ettei mistään tule mitään. Nekin ovat osa tätä duunia.
Säveltäminen ei kauheasti poikkea siitä, mitä ammattisoittaja tekee. Kummallakin täyty olla tekniikka hallussa, jotta pääsee viilaamaan sitä, mitä haluaa viilata. Jos on kitkaa tekniikan kanssa, on treenannut vääriä asioita.”
Deadlinen lähestyminen voi olla säveltäjälle myös vapauttava kokemus
”Isompien teosten kanssa tulee, huvittavaa kyllä, sellainen vaihe, että alkaa kyllästyttää ja haluaa päästä eroon kappaleesta. Se on semmoinen fiilis, että pistä kasaan se nyt vaan.
Mulle jää säveltäessä usein taitteita, varsinkin ylimenoja, jotka eivät ole kunnossa. Loppurutistus on usein sitä, että kappaleessa on kymmenkunta ongelmallista kohtaa ratkaistavana. Sitten vaan tehdään tarvittavat päätökset ja otetaan ne ongelmakohdat pois.
Mä tiedän monta kollegaa, jotka säveltävät kronologisesti, Kaija (Saariaho) esimerkiksi. Mä en pystyisi! Mulla hirttäisi ongelmakohtaan kiinni enkä pääsisi eteenpäin. Siksi mun on pakko tehdä hommaa tällä tavalla. Ei tätä säveltäjän ammattia helpolla opi, en mä väitä, että osaisin sitä vieläkään, mutta jotain olen oppinut.”
Lindbergin ensimmäiset sävellykset syntyivät seitsemän vuoden iässä. Alkuaikojen kappaleet olivat valsseja, polkkia ja tangoja.
”Mun isä osti mulle haitarin, kun mä olin kuusivuotias. Hänellä oli töissä IBM:llä sellaisia valtavia tietokoneiden piirustuksia, joiden takapuolelle mä piirsin nuottiviivastoja ja sävelsin. Mä oon ollut lapsena jopa Georg Malmstenin Vi på lilla torget -ohjelmassa niitä soittamassa.
Sitten mä rupesin pianistiksi ja pääsin Sibikseen viisitoistavuotinaana. Tuolta ajalta löytyy sitten jo ihan yrityksiä biiseihin. Mä ryhdyin tekemään yhtä puhallinkvintettoa ihan mielettömällä systeemillä.
Kun mä kävin ruotsinkielistä Norssia Unioninkaudulla, American Centerillä ja British Councilla oli kirjastoissaan saamarin hyvät levykokoelmat. Mä kannoin kotiin kaiken maailman kummallista musiikkia tuolloin, tämmöistä Milton Babbittia ja muuta. Mua kiinnosti oikea nykymusiikki.
Monen vuoden ajan mä tähtäsin solistin uralle. Olin Sibiksellä Maija Helasvuon luokalla. Maija oli naimisissa rehtori Veikko Helasvuon kanssa, jolle säveltäjät ja kapellimestarit olivat sitä tärkeintä. Maija kannusti tietenkin mua jatkamaan soittamista, mutta Veikko kannusti säveltäjäksi.
Kun pääsin opiskelemaan sävellystä Rautavaaran oppilaaksi, parin vuoden ajan oli sitä tuskaa, että aina kun sävelsi, olisi pitänyt harjoitella ja kun olisi pitänyt harjoitella, teki mieli säveltää.
Meillä ei ole koskaan ollut musiikki-ihmisiä kotona, joten suvun kautta tuota traditiota ei mulle ole tullut. Mutta se on sitten osoittautunut sellaiseksi aktiviteetiksi, josta olen näyttänyt tykkäävän.”
Vaikka uravalinta kallistui säveltämisen puolelle, Lindbergiä näkee tämän tästä konserttilavoilla joko pianon ääressä tai johtajankorokkeella. Lisäksi säveltäjä pyrkii osallistumaan mahdollisimman tiiviisti omien teostensa harjoituksiin.
”Olen hyvällä kustantajalla, Booseylla, jonka kanssa ollaan ensimmäisissä esityksissä mukana. Yritän aina seurata kappaleita useamman produktion ajan. Olen sikäli onnellisessa asemassa että useimmista biiseistä tehdään siinä ekalla kaudella useampi produktio. Sitten mä putsaan ja putsaan ja siirrän partituuriin kaikkea sitä työtä, mitä harjoituksissa tehdään.
Mulla on myös Booseylla hyvä editori, jolta tulee aina pitkät listat tsekkauksia ja korjauksia. Me yritetään tarjota aina muusikoille niin hyvät matskut, että harjoituksissa päästään heti suoraan asiaan.
Aina on kuitenkin se oma pelkonsa kantaesityksen suhteen, miten paljon aika menee mihinkin. Mutta se kuuluu asiaan. Kaikkea ei voi aina ennakoida, ja joskus harjoituksissa joutuu muuttamaan sellaisia asioita, jotka ovat tärkeitä.”
Lindberg on varsin tyytyväinen saadessaan työskennellä Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun kanssa nimikkofestivaalillaan.
”Kun on ammattitaitoinen bändi, joka tuntee mun musaa, ja Hannu, joka on tehnyt paljon mun biisejä, harjoituksissa päästään suoraan ytimeen. Samassa ohjelmassa pystytään tekemään kaksi isoa biisiä, Kraft ja Aura.
Alun perin mulla piti olla uuden sävellyksen deadline nyt päällekkäin festarin kanssa, mutta onneksi se ohjelma, johon sen on tarkoitus tulla, siirtyi, kerrankin minusta riippumattomista syistä, ensi vuoden toukokuulle.”
Vuotta 2020 vietetään musiikkimaailmassa Beethovenin syntymän 250-vuotisjuhlan merkeissä. Juhlavuosi peilautuu myös monien uusien teosten tilauksiin.
”Eihän meikäläiset näistä pääse eroon. Mä teen seuraavaksi orkesterikappaleen Kölnin filharmonialle, jonka kantaesittää todennäköisesti NDR-orkesteri. Tilauksessa ovat mukana myös Rotterdam, Dallas ja Bournemouth.
Kappale liittyy Beethoveniin siten, että multa on pyydetty joku kytkös näihin Beethovenin Konverzationshefteihin eli keskusteluvihkoihin, joiden kautta hän kommunikoi kuurouduttuaan. Niitä on jumalauta yksitoista nidettä, joissa jokaisessa on neljäsataa sivua. En mä niitä ehdi lukemaan mitenkään, mutta sieltä täältä olen niitä katsellut. Idea on se, että joku inspiraatio pitää ottaa sieltä, mutta ei mun Beethoveniin sinänsä tarvitse ottaa mitään kantaa.
Sitten mun pitää kirjoittaa pakollinen viulukappale Sibelius-kilpailuihin ensi vuodeksi. Näiden jälkeen on kiva tilaus tulossa, joka on 2021 Chicagoon joka on hauskaa, siihen mä oon tosi tyytyväinen. Näitä orkesterikappaleita multa pyydetään ja mielelläni niitä teen.”
Tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu myös hyvän aikaa muotoaan etsinyt ooppera.
”Takaraivossa ollut pitkään, että ooppera olisi kiva korkata. Jos vaan saisi jostain sellaisen aiheen itselleen, että uskaltaisi lähteä sitä tekemään. Se on semmoinen genre, että mielelläni olisin elämässäni yhden oopperan kirjoittanut. En mä tässä nyt kuitenkaan päätoimisesti oopperasäveltäjäksi ryhdy.
Konserttojen tekeminen on tosi kivaa, siitä mä tykkään. Jos tätä oopperaprojektia ei tule, Chicagon jälkeen mä haluaisin kyllä jonkun konserton taas piirtää. Konsertto on semmoinen laji, että siinä saa ikään kuin hyvän auton, kun siinä on se solisti, joka syöttää ideoita.
Mä tykkään aika virtuoosisesta kirjoitustyylistä. Näissä isoissa orkesteriteoksissa on aika hurjia stemmoja. Se on osa mun maailmaa, en mä sitä pelkää, ja konsertossa sitä voi harrastaa paljon. Mulle konsertto ei ole problemaattinen laji, toisin kuin monille kollegoille on ollut. Varsinkin 70- ja 80-luvuilla sitä pidettiin poliittisesti jopa epäilyttävänä. Mua ei häiritse, että joku on fokuksessa ja että on dialogia ensemblen kanssa.
Täytyy katsoa, mikä olisi se seuraava haaste. Mä en rupea siihen sinänsä komeaan saavutukseen mitä läheinen, tärkeä hyvä ystävä ja kollega Kalevi Aho, on tehnyt kirjoittaessaan konserton jokaiselle soittimelle, thereminiä myöten. Mä olen pitäytynyt näissä isoissa genreissä.
Kamarimusaa pitäisi tehdä myös. Anssi Karttusen kanssa on ollut hirveän hauska tehdä näitä kamaribiisejä. Klarinettitrion kanssa oli tärkeä kausi, kun sitä ruuvasin kasaan. Kyllä mä oon ylläpitänyt tätäkin osastoa, mutta kamarimusiikkiinkin menee yllättävän paljon aikaa, eikä niistä saa, strictly speaking, sellaista rahaa, että sillä pitäis tätä systeemiä pystyssä.
Mä tykkään salaa jollain tapaa siitä, että mä oon riippuvainen siitä, että mä sävellän. Mun elantoni tulee siitä että mä teen musaa, se ei ole harrastus. Mulla on onneksi loistava kustantaja. Heidän kanssaan mietitään tarkoin, mitä kannattaa seuraavaksi tehdä. Mä en saa aina tehdä mitä haluan. Mä en saa mitään luvata ilman heidän lupaansa, mikä on hauskaa, siinä on omat puolensa.”
Yhtenä projektina to-do-listalla on kamariorkesteriteos Joy (1990), jonka elektronisen osuuden kirjoittamista auki soittimille on Lindbergille ehdottanut kapellimestari Hannu Lintu.
”Joy on ollut monesti mielessä. Äkkiseltään siinä on pieni haaste mennä takaisin kolmekymmentä vuotta vanhaan biisiin, kuinka paljon kestää katsoa sitä haluamatta muuttaa liikaa. Jos rupeaa muuttamaan liikaa, se menee rikki se kappale. Mä yllätän Hannun vielä joku päivä ja teen sen.
Kun katsoo omia vanhoja biisejään, näkee, että tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa paremmin ja tuossa on kitkaa. Mutta en mä rupea repimään niitä auki uudestaan, niin kuin Boulez, joka loputtomiin kirjoitti uudestaan vanhoja kappaleitaan.
Näihin kappaleisiin pitää suhtautua kunnioittaen. Mä yritän kääntää sen niin päin, että tuollahan on toi juttu, jota mä en sitten vienyt eteenpäin. Siitä voi napata nyt kiinni. Joskus mä ihan teen listaa näistä, että tsekkaa toi juttu.”
Seuratessaan Auran harjoituksia Musiikkitalossa, Lindberg on pohtinut myös uuden, laajan orkesteriteoksen mahdollisuutta.
”Olisi helvetin kiva tehdä vielä isompi kappale, tunnin mittaisen. Me ei vaan säveltäjinä saada näitä paikkoja konserttiohjelmissa. Alkusoiton saa, ja jos saa konserton se on jo tosi hyvä. Monet organisaattorit ei uskalla antaa sinfonian paikkaa, kun pelkäävät, että puolet yleisöstä lähtee pois väliajalla. RSO-festivaali todistaa, ettei tämä pidä paikkaansa. Siellä tämmöinen ohjelma myytiin päivässä loppuun.”
– Jari Kallio