On kulunut kaksi päivää siitä, kun näin Salomen New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Suomalaisissa medioissa (hiukan myös täällä rapakon takanakin) velloneen etukäteiskohun vuoksi minusta tuntuu vaikealta kirjoittaa kokemuksestani. Ensinnäkin myönnän avoimesti, että tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Salomen ”livenä”; voinko siis arvioida ohjausta, näytämöllepanoa, laulajia, koreografiaa? Koska kyseessä on päiväkirja, mielestäni voin! Siispä aloitetaan.
Karita Mattila on itseoikeutetusti valokeilassa Salomena. Hänen laulunsa ja läsnäolonsa on aseistariisuvaa. Kenties kukaan muu ei pysty esittämän Salomea samalla tavalla kuin Mattila. Kenties Mattila ei voi esittää Salomea millään muulla kuin tällä tavalla.
Juha Uusitalo Jochanaanina sai lämpimän innostuneet aplodit ja oli äänellisesti loistokunnossa. Kaiken kaikkiaan laulajat olivat keskiviikkona näkemäni La Giocondan esityksen tavoin huippuluokkaa, mikä ei sinänsä ole ihme Metin kaltaisessa oopperatalossa.
Entäpä näyttämöllepano, ohjaus? Jürgen Flimmin ohjaus on välillä outo, mutta samalla kiinnostava. Lavastus on toimiva, värit ja materiaalit kauniita. Itselläni meni kuitenkin jonkin verran aikaa totutellessa siihen, että Mattila keinahtelee lavalla alusta lähtien kuin tahattomasti (myöhemmin luin Flimmin lähteneen siitä ajatuksesta, että Salome on tanssija, mikä selittää keinahtelun). Myös hienon roolisuorituksen Herodiaana laulanut unkarilainen Ildikó Komlósi kuljeskelee lavalla alusta loppuun asti viinipullo kädessä ja horjahtelee ilmeisen humalatilansa vuoksi. Yläluokan rappion vai äiti–tytär-siteen alleviivausta?
Sitten siihen kuuluisaan ”seitsemän hunnun” tansiin. Kymmenen vuotta klassista balettia tanssineena – ja toisaalta MTV-sukupolven edustajana – on valitettavasti sanottava, että se oli mielestäni epäonnistunut sekoitus modernia tanssia, Marlene Dietrich -tyyppistä diivailua ja musiikivideoiden ”ota minut”-nytkytystanssia. Jos koreografialla haluttiin korostaa sitä, että roolihahmo on 16-vuotias tyttö, pieleen meni. Mutta ehkä tämä tekee paremman vaikutuksen keski-ikäiseen yleisöön. Mattila selvisi sinänsä erinomaisesti vaativasta tanssista.
Tanssin jälkeen tapahtumat tiivistyvät Salomen kammottavaan vaatimukseen saada Jochanaanin pää hopeavadilla, ja loppukohtaus oli toteutettu huikeasti, hyytävästi, hienosti. On suorastaan hämmästyttävää, miten paljon tapahtumia Strauss sai mahtumaan tuntiin ja neljäänkymmeneen minuuttiin!
Tässä oli ainoastaan joitakin ajatuksia, mitä Salomen näkeminen itsessäni herätti. Mikäli pääsen näkemään oopperan vielä toisen kerran seuraavien viikkojen aikana, palaan asiaan uudelleen – ja kenties täysin mieleni muuttaneena!