Radion sinfoniaorkesterin keskiviikko- ja torstaisarjojen konsertit esittelivät kahta omilla lentoradoillaan nousussa olevaa tähteä. Yhteisnumerossa molemmat olivat elementissään: yhdysvaltalainen Alisa Weilerstein tulkitsi Dvo?ákin sellokonserttoa (1895) terävän joustamattomalla ja vapautuneella soinnilla. Santtu-Matias Rouvali ohjaili musiikkia laajakaarisin liikkein ja käytti koko kapellimestarikorokkeen hyödykseen. Rouvali nimitettiin vastikään Tampere filharmonian ylikapellimestariksi ja työtarjouksia ulkomailta satelee tiheään. Weilerstein puolestaan solmi toissa vuonna arvokkaan levytyssopimuksen Deccan kanssa ja lienee seuraavien vuosikymmenien näkyviä sellistinimiä.
Dvo?ákin sellokonsertto alkaa pitkällä orkesterijohdannolla, jossa kaikuu vielä kahta vuotta aiemmin kantaesitetyn yhdeksännen sinfonian finaaliteema. RSO kuljetti vuoroin jylhää, vuoroin lyyrisen autuasta musiikkia antoisasti. Permannon etuosassa istunut taas olisi hitaassa osassa paikoin kaivannut niin orkesterin puupuhaltimilta kuin Weilersteiniltakin hieman pehmeämpää, vähemmän läpitunkevaa sointia. RSO:n torvet sen sijaan vakuuttivat varmalla hämyisyydellään. Finaalissa Weilersteinin arkaaisesti roiskahteleva soitto oli parhaimmillaan – hienoja hetkiä olivat myös sellistin ja konserttimestari Petri Aarnion valoisasti yhteen kietoutuvat duetot.
Sellokonsertto oli viimeisiä teoksia, joita jo koti-ikäväinen Dvo?ák sävelsi virassaan New Yorkin New Conservatory of Musicin opettajana. Säveltäjän mielenkiinto Yhdysvalloissa kohdistui ennen kaikkea alkuperäiskansojen ja afroamerikkalaisten musiikkiin (usein joitakuita ärsyttäen) sekä niihin säveltäjiin, joiden teoksissa oli ”saksalaiskoulukunnasta” poikkeavaa ”toista henkeä, toisenlaisia ajatuksia, toisenlaista väritystä”. Ehti säveltäjä New Yorkissa työskennellessään kuulemma myös harrastaa innokkaasti höyrylaivojen ja -junien, Pohjois-Amerikan modernisaation moottorien, seuraamista rannoilta ja sillanreunoilta.
Suurkaupunkimaiseman voisi ajatella kuuluvan selkeämmin György Ligetin San Francisco Polyphonyssa (1974). Säveltäjä kuvaa teostaan ”järjestyksen ja sekasorron vuorotteluksi”. Sen ”yksittäiset melodialinjat ovat täsmällisiä; niiden yhdistelmät, joko samanaikaiset tai toisiaan seuraavat, puolestaan kaoottisia”. Kokonaismuodossa ”on kuitenkin jälleen järjestystä”. Lausunnon ja musiikin olisi hauska tulkita kuvaavan heterogeenisen kaupungin tai valtion yksilöiden intressien törmäyksiä ja toisaalta niiden naamiointia yhteisiksi, kansallisiksi. Ligeti kuitenkin huomauttaa hieman pilke silmäkulmassa kappaleen olevan yksittäisine melodioineen ”ennemminkin wieniläistyylinen” – lukuun ottamatta loppukiihdytystä, joka ”konemaisella hektisyydellään saa ajattelemaan suurta amerikkalaista kaupunkia”.
On erikoista ajatella, että San Francisco Polyphony on vuonna 2006 edesmenneen unkarilaisemigrantin viimeinen suuri orkesteriteos. Toki tämä ja säveltäjän viisi muuta sävellystä pelkälle sinfoniaorkesterille eivät sellaisenakaan jätä mitään kesken – ne ovat sekä säveltäjän että vuosisadan jälkipuolen merkittävimpään kuuluvaa musiikkia. Santtu-Matias Rouvali ohjaili Ligetiä huomattavasti vähäeleisemmin kuin Dvo?ákia, vaikka koko ajan liikkeessä ollen, hiljaisia nyansseja kyykylläänkin noukkien. Pintatason musiikillinen kaaos tietysti vaatiikin kapellimestarilta tiettyä selkeyttä ja pinnalla pysymistä. RSO:n jouset ja puupuhaltimet pulppusivat villillä intensiteetillä, kontrabassojen paisutuksissa oli kiehtovaa raivoa, ja käyrätorvet välkähtelivät kokonaisuuden yllä ylväästi.
Ligetille tärkein askel länteen ja toisaalta uuden taidemusiikin kärkijoukkoon oli tietenkin maanpako Wienin kautta Kölniin vuoden 1956 kansannousun jälkimainingeissa – San Franciscon sinfoniaorkesteri ja Seiji Ozawa olivat vain tilaajia muiden joukossa, Yhdysvallat yksi säveltäjän monista estradeista. Esa-Pekka Salosen uralle Länsirannikolla on ollut aivan toisenlainen merkitys. Vuosina 1992–2009 Salonen paitsi johdatti Los Angelesin filharmonikot uudessa konserttitalossaan maailman orkesterien ykkösketjuun, myös omien sanojensa mukaan löysi säveltämiseensä uudenlaista vapautta.
”Fokukseni siirtyi ideaalista nautinnolliseen”, on säveltäjä todennut ensimmäisestä Kaliforniassa sävelletystä teoksestaan LA Variations (1996). Salosen variaatiot juontavat juurensa kahdesta kuusisävelsarjasta, joita käsitellään vuoroin modaalisesti ja kromaattisesti; melodisesti tai valtaviksi sointirykelmiksi kasaten. Perusmateriaalinsa ympärillä LA Variations aaltoilee soitinryhmät yhdeksi subjektiksi sulauttavasta lämmöstä aina kamarimusiikilliseen eriytyvyyteen sekä svengaavaan lyömäsoitinjylinään asti. RSO ja Rouvali liuttivat alun melodia-aiheita rohkean laulavalla glissandolla, ja puupuhaltimien vilinässä oli sopivassa määrin John Williamsinkin musiikista muistuttavaa välkettä. Vauhdikas kontrabassosoolo näytti olevan niin Rouvalille, basisti Aapo Juutilaiselle kuin yleisöllekin makupala. Vähemmän onnekas (vaikkakin vain kokonaisuutta elävöittävä) oli piccolon pieni, mutta selkeä lipsahdus teoksen päättävässä nousussa oktaaviin. Enkelten kaupungin maanisimmissa rytmeissä lyömäsoittaja Rouvali oli liekeissä ja paikoin bernsteinilaisimmillaan.
Weilersteinin ylimääräisenä soittamassa Bachin kolmannen soolosellosarjan Bourréessa (I–II) sai vielä kerran ihastella sellistin dynaamisen energistä, mutta myös tarvittaessa herkkää otetta soittimeensa. Konsertin ilmeisenä ytimenä oli amerikkalaisuus – oikeammin kolmen lännestä inspiraatiota tai menestystä löytäneen eurooppalaissäveltäjän näkemys siitä. Kyse ei kuitenkaan ole ennen kaikkea San Franciscon, Los Angelesin tai New Yorkin – edes odotetun kotiinpaluun – kuvaamisesta, vaan säveltäjän ilmaisusta kaikissa konteksteissaan: siitä kasvavasta, sen peilaamasta ja lopultakin siihen sulkeutuvasta.
Katso keskiviikon konsertti ja Alisa Weilersteinin haastattelu Ylen sivuilta.