Päättymässä olevan orkesterikauden kantaesityksistä yksi keskustelua herättävällä tavalla paradoksaalisimmista lienee Juhani Nuorvalan Septimalia. Uskaltaisiko jo pelkkää tätä puhututtavuutta pitää taiteellisen menestyksen merkkinä? Musiikin alkutahtien kansallisromanttiset assosiaatiot hälvenivät pian mielestä, kun teoksen harmonis-äänenkuljetuksellinen korvienmuljauttelu pääsi vauhtiin. Säveltäjän tarkoituksena kun on luoda puhdasvireinen, yläsävelsarjan huojumattomiin intervalleihin perustuva harmoniamaailma ja samalla ottaa kaikki irti näiden ei-modaalisten, eripohjasävelisten sointuyhdistelmien mitä ”epävireisimmiltä” kuulostavista mikrotonaalisista äänenkuljetusintervalleista. Musiikki on siis kullakin ajanhetkellä niin puhdasta kuin Radion sinfoniaorkesterin soittimista mitä suurimmalla huolellisuudella suinkin saa, mutta samalla melodisilta linjoiltaan välillä hyvinkin epäpuhdasta (? rumaa; taiteessa ’kaunis’ = arjen yläpuolelle nouseva). Eikä tässä vielä kaikki.
Lisäksi muun muassa teknoharrastuksestaan tunnetun Nuorvalan uutukaisen tyylillinen pinta-asu on ”helposti lähestyttävällä” tavalla romanttis-postminimalistista. Teoksen eteneminen on mitä sulavinta, kuulijaa erilaisten maisemien läpi hypyittä kuljettavaa. Orkestrointikin pitäytyy pitkälle klassisessa soitinryhmäjaottelussa. Näissä tyyliratkaisuissakin on paradoksaalisuutensa, sillä nykymusiikkia kuulemaan tulleille juuri tämä tuntui olevan vaikeinta sulattaa. Itse teos on kuitenkin sanamukaisesti mitä ’radikaalein’, sillä sanan alkuperä viittaa juuriin (lat. ’radix’). Sibelius-Akatemian sävellyslehtorina joitakin vuosia sitten aloittanut Nuorvala ottaa säveltasopohjaisen säveltämisen kaksi peruspilaria, harmonian ja melodian, vieden ne vastakkaisiin äärimmäisyyksiin.
Alussa teoksen korostetun romanttisuuden saattaa vieläpä ottaa ironisena kuvainraastamisena, etenkin ottaen huomioon RSO:n viimevuosien sävellystilauspolitiikan anti-uudistuksellisen hengen. Mutta tokihan kappaleen loppuun asti kuunteleva tunnistaa säveltäjän kirjoittavan musiikkiaan vilpittömällä rakkaudella. Ainoaksi kysymykseksi jääkin, oliko mikrotonaalisuuden käytännöllisyyttä ajava, mitä varovaisin etukäteissuunnittelu tarpeellista siihen nähden, miten paljon se pakostikin rajasi orkestraalista ilmaisua – Nuorvala kun ei esimerkiksi käyttänyt puupuhaltimilla mikroaskelia lainkaan, vaikka niille on jo vuosikymmenien vakiintuneet perinteet ja nidetolkulla pomminvarmoja sormituksia. Lisäksi voisin kuvitella (säveltäjän tuntien) lisääkin paradoksaalisuuden/ambivalenssin tasoja liittyen vaikkapa monien eri tyylien piirteiden samanaikaiseen esiintymiseen, mutta tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan säveltäjä ilmaisuaan kehittää.
Toivonkin, ettei 52-vuotiaan Nuorvalan (tai kenenkään muunkaan ammattisäveltäjän) tarvitse odottaa taas lähes neljännesvuosisataa päästäkseen kirjoittamaan suurelle orkesterille. Suomen kokoisessa musiikkimaassa ei kannata turhaan pantata kiinnostavia säveltäjiä aina yhden genrekohtaisen* huipun taakse!
(*Genrellä tarkoitan tässä yhteydessä jakoa niihin muutamaan hassuun, kömpelöön ja ajasta jälkeen jääneeseen sanaan, joilla nykymusiikin tyylikirjoa on meilläpäin tapana tylsästi lokeroida: modernismi, mikrotonaalisuus, minimalismi, pluralismi, uusromantiikka… vrt. popmusiikin tuhannet, jopa lennosta keksittävät, mutta samalla laajasti kommunikoivat genrenimet.)
Vilpitöntä rakkautta huokui myös norjalaisen nuoren huippuviulisti Vilde Frangin ja konsertin kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin tulkinta Erich Wolfgang Korngoldin viulukonsertosta. Ensin tunnustus: olen onnistunut välttymään Korngoldin musiikilta tähän asti lähes täysin, enkä tiedä miten sitä on ollut tapana esittää. Selvää kuitenkin oli kenelle tahansa kuulokykyiselle salissa ja varmasti nettistriiminkin ääressä, että Frangin Stradivaristaan uhkuma, mitä kaunein viulusoundi taipui hämmästyttävän moneksi. Erityisen kouraisevaa oli intonaation (mikrointervallien!) käyttö ilmaisun välineenä, mikä toi viulumusiikkiin vahvaa inhimillistä särmää, ’le grain de la voix’ (Barthes) – ylimääräisenä soitettu norjalainen kansansävelmä olikin varsinainen napakymppi! Mutta sävyjen ja tunteiden taiturin virtuoosisuudessa oli läkähdyttävyytensäkin, etenkin konserton ensimmäisessä osassa, jossa solistin melodiset linjat tuntuivat hukkuvan esimerkiksi runsaalla vibraton käytöllä yksilöityjen, helmimäisten sävelten alle.
Rouvalin tuoretta näkemystä Tšaikovskin neljännestä sinfoniasta on ulkomaisessa mediassa luonnehdittu sanalla ”nuorekas”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Mitä Musiikkitalossa kuultiin, oli ainakin kaikkea muuta kuin tylsää. Kapellimestarin aika hauskannäköinen, mutta ilmeisen innostava ja tehokas, heiluva johtaminen tuotti hurjaa pitkien linjojen imua – etenkin sinfonian painokkaassa avausosassa – ja fyysiseltä tuntuvia, dramaattisen-leikkisiä hidastuksia. Kun vielä alla on (romanttisen) orkesterikirjallisuuden tehokkaimpia vetureita, niin tarkempi kriittinen tarkastelu unohtuu. Kuunnelkaa Areenasta; hauskaa oli!