Klassinen sinfoniaorkesterikonsertti puolustaa paikkaansa mainiona ikkunana menneisyyteen. Museomaisuus on nähtävä voimavarana, sillä mikäpä olisi parempi perspektiiviä antava aikakone kuin inhimillisen toiminnan osa-alueista voimakkaimmin nonverbaaliseen, henkilökohtaiseen tunnemaailmaan ankkuroituva musiikki. Menneen aikakauden omanlaisuus korostuu parhaiten törmäyksessä oman aikamme musiikkiin, mikä onnistuu ketterästi saman illan aikana monivuosisataisen spektrin taitavan kokoonpanon käsivarsilla. Orkesteri on vakio yhtälössä, jonka muuttujina eri vuosikymmenet ja -sadat peilaavat itseään. Pääosassa sinfoniakonsertissa on itse musiikki, tarjoiltuna käytännössä ilman mitään markkinataloudellisia tai sosiaalisia häiriötekijöitä. Halutessaan voi toki fiilistellä olevansa kansakunnan kermaa, pukeutua ykkösiin ja nauttia väliajalla Euroopan kalleinta musiikkitaloviiniä ilman että kukaan katsoo kieroon – tai mikäli ei halua erottautua, voi sulautua tavallisen villapaitakansan, boheemien taideopiskelijoiden tai epäkaupallisuudella nautiskelevien farkkuhousuisten musiikkidiggarien runsaaseen joukkoon. Ainoa suositeltava ”pukeutumiskoodi”: koska musiikki alkaa hiljaisuudesta ja sitä Musiikkitalon herkkä akustiikka todella tarjoaa, kannattaa ottaa yskänpastilleja mukaan ja pakata ne pieneen kangaspussiin.
Radion sinfoniaorkesterin pääsiäisviikon keskiviikkoilta alkoi 1974 syntyneen nuoren ranskalaissäveltäjä Bruno Mantovanin katsoessa yli 400 vuotta aikaisemman kollegansa, aikansa todellisen avantgardistin, prinssi ja murhamies Carlo Gesualdon (1560–1613) musiikkiin. Gesualdon sointiyhdistelmiltään villin viisiäänisen lauluyhtyeteoksen, kolmiminuuttisen madrigaalin S’io non miro non moro (Jos en katso, en kuole) Mantovani on venyttänyt 17-minuuttiseksi harmonikseksi rungoksi, jonka päälle Time Stretch (on Gesualdo) (2006) rakentuu. Mantovanin musiikki on hyvin taidokasta orkesterikudosta, ja se muodostuu harmoniseen runkoonsa luottaen repsottavan rapsodiseksi, jopa hieman adhdmaiseksi kokonaisuudeksi – aikansa lapsi. Ajan kokemista korostavat lähes jatkuvasti läsnäolevat jonkin soittimen tai soitinryhmän iskut, jotka musiikkia puhkoen välillä tihentyvät muodostamaan pulsseja, toisinaan harventuvat markkeeraamaan taitteiden rajakohtia. Tämä toinen aikaverkko sekoitti entisestään urheaa ja ehkä typerää yritystäni seurata ennalta ulkoa opettelemani Gesualdon etenemistä. Lisäksi sulavasta ja oppineesta ranskalaisteoksesta tuntui omaan makuuni puuttuvan persoonallisuutta ja särmää. Ehkä taktisesti sijoitettu tahti tai pari ehtaa, venyttämätöntä Gesualdoa olisi ollut ratkaisu molempiin ongelmiin? Tai ehkä odotin Le sette chiesen säveltäjältä ja Pariisin maineikkaan konservatorion johtohahmolta enemmän.
Niin teknisessä mielessä virheetön kuin Mantovanin teos oli, rohkenen nostaa illan taitavimman säveltäjän pallille unkarilaissyntyisen, kapellimestarinakin erittäin arvostetun Peter Eötvösin. Nyt (vasta!) ensimmäistä kertaa kuulemani viulukonsertto Seven (myöskin 2006) valloitti heti ensitahdeillaan – kyseessä oli stereofonisesti upein kokemus, josta olen päässyt Musiikkitalon konserttisalissa nauttimaan. Tuhoutuneen avaruussukkula Columbian seitsenpäisen miehistön muistolle sävelletyssä teoksessan Eötvös on sijoittanut yleisön ympärille kuusi satelliittiviulistia, jotka kaiuttavat ja edelleenkäsittelevät solisti Patricia Kopatchinskajan soittamaa materiaalia. Mikä teho ja hyötysuhde! En toivottavasti ollut ainoa, jonka säveltäjänmielessä alkoivat pyöriä ideat tilallisuutta hyödyntävästä uudesta orkesteriteoksesta – tämänhän Musiikkitalon konserttisalin arkkitehtuuri niin hienosti mahdollistaisi. Eötvös oli itse asiassa ajatellut koko orkesterin uudelleen jakamalla sen seitsemään ryhmään hieman peilimäisessä lavasijoittelussa. Riskejäkin otettiin: en esimerkiksi kuullut aivan kapellimestarin eteen sijoitetun yksinäisen huilistin henkäysmäistä alttohiulutyöskentelyä kuin aivan teoksen lopun kuin varpaillaan viulusolistin kanssa soitetussa herkässä duossa, jota putkikellojen vaimea kumina maagisesti säesti. Tämän kolmiuloitteisuuden tosin Yleisradion stereotallenne näemmä onnistui nappaamaan vähän paremmin – toisin kuin satelliittiviulistien spatiaalisuuden. Syntetisaattorilla hienovaraisesti täydennetty orkestrointi oli täynnä tuoreita yksityiskohtia, mikä piti hyvin otteessaan ja sai 24-minuuttisen teoksen tuntumaan paljon lyhyemmältä. Kopatchinskaja oli todellinen unelmasolisti, jonka soitossa niin utuiset otelaudan päältä soitetut flautandot kuin monikerroksisesta viulusatsista sähäkästi kipunoivat huiluäänet soivat luontaisesti ja kuunnellen. Ylimääräisenä tämä yleisön ja orkesterin hurmannut hurjapää esitti omaperäisen railakkaan potpurin, jossa yhdisteli György Kurtágin alttoviuluteosta Signs, Games and Messages kahteen erittäin lyhyeen osaan tämän Kafka-fragmenteista – joiden vokaaliosuuden esitti väkevästi soittonsa lomassa!
Konsertin tahtipuikkoa piteli todellinen aikamme musiikin ekspertti, ”maailman parhaaksi nykymusiikkiorkesteriksi” aiemmin tituleeraamani SWR-sinfoniaorkesteri Baden-Baden ja Freiburgin ranskalainen ylikapellimestari François-Xavier Roth. Hänelle tätä vuosituhatta edustaneet teokset eivät suinkaan olleet ohjelmistonsa edes siitä haastavimmasta päästä. Väliajan jälkeen kuultu Richard Straussin alun perin Beethovenin Eroica-sinfonian manttelinperijäksi säveltämä Ein Heldenleben (1898) olikin tähän nähden todellinen paukku ja aikakausien törmäys – jossa myöhäisromantiikan moderni mestari esiintyi kovasti edukseen. Omaelämäkerrallisista elementeistä rakentuvan teoksen hyökymä voima, kontrastit, vaikeaksi koetun elämän parallellismit musiikin rakenteessa ja teoksen energiatasojen huima skaala sai tässä konsertissa kuullun aikamme musiikin näyttämään paljon varovaisemmilla ja pehmeämmillä arvoilla operoivalta. Upea ja avar(tav)a konserttikokonaisuus, siis.
Aikalaistensa narsistiseksi kokemassa Sankarielämässä Straussin omaa minää kuvastama teema törmää atonaalisiin kriitikkoaiheisiin, käy polyfoniseen kehittelysotaan niiden kanssa, saa tukea rakastavan partnerin viulusoolosta ja käpertyy sisäänpäin lukuisin varhaisempaan tuotantoon viittaavin mikrositaatein. Niin kertakaikkisen riemastuttavan hehkuvasti ja rouheasti kuin RSO Straussia soittikin – esiin nousee etenkin upea käyrätorvisoundi ja konserttimestari Jari Valon virtuoosinen sooloviulismi – ei orkesteri karistanut tarkan nykymusiikkiorkesterin viittaa harteiltaan. Tällä tietenkin voitettiin paljon, ja erityisesti dissonanttiset akordit soivat koko karheassa vaikuttavuudessaan romanttisen suurpiirteisyyden sijaan. Kerroksellisen ja sitä myötä lähes hämmentävän paljon balanssiteknistä riskinottoa sisältäneen partituurin suorastaan melodramaattisiin karakterisointeihin (”suurella ponnekkuudella ja hurmiolla”, ”erittäin ilmeikkäästi”, ”äkillisen tunteikkaasti” jne.) ei sen sijaan ranskalaissuomalaisessa musiikintekemisessä – ehkä ihan viisaasti – yltiöpäisesti heittäydytty. Eli siinä mielessä tämä ei ehkä sittenkään ollut museomusiikkia.
Linkkejä:
Mantovanin Time Stretch (on Gesualdo) RSO:n tulkitsemana
Eötvösin viulukonsertto Seven RSO:n konserttiesityksenä
Kopatchinskajan Kurtág-encore Musiikkitalossa
Straussin Ein Heldenleben RSO:n ja Rothin konsertin päätösnumerona