Verrattuna Ravelin ja De Fallan räiskyvän intohimoiseen Espanjaan tai Stravinskyn satumaiseen Kiinaan Matthew Whittallilta kantaesitetty alttoviulukonsertto The Heaven that dwells so deep tarjoaa kuulijalle pohjoista lakeutta. Ilari Angervon ja RSO:n antaumuksella tulkitsema laaja teos muistuttaa kaukolentoa arktisten alueiden ylitse: karun staattiset maisemat vaihtuvat hitaasti, valo on kylmän kirkasta. Moniin tyylilajeihin ja kulttuureihin viittaava teos ei kaihda viihteellisiäkin tehoja; joinakin hetkinä sen miellyttävästi solisevat sointikentät alkoivat vaarallisesti lähestyä luontodokumentin taustamusiikkia. Silmieni eteen ilmestyvä harmaakarhu lohenpyynnissä pyyhkiytyi onneksi nopeasti tiehensä, kun didgeridoo rämähti soimaan. Tommy Mansikka-Ahon soittama maaginen alumiiniputki toi kaivattua särmää Whittallin sileiksi kiillottamiin avarasti hengittäviin sointeihin.
Ilari Angervon kuulas altto pääsi vaivattomasti esille joka tilanteessa, sillä Whittallin taitava orkestrointi toimii vahvistavan kaikukopan tavoin. Konserton suurmuoto hahmottui selkeästi massiivisten orkesterituttien profiloidessa musiikillista maisemaa vuoristojen tavoin. Alttoviulun stemma on tarpeeksi vaativa ja monipuolinen, solisti on hedelmällisessä vuorovaikutuksessa orkesterin eri ryhmien kanssa. Esiintyjät tuntuivat elävän yhteisymmärryksessä saman korkealle kaartuvan taivaankannen alla. Ymmärrän hyvin, että Matthew Whittallin ei kannattanut ottaa turhia riskejä tässä tilanteessa. Jään kuitenkin kiinnostuneena odottamaan mitä jatko tuo tullessaan. Jospa värit lähtisivät vielä rohkeammin sekoittumaan, tilanteiden häiriösietokyky lisääntyisi…
Kapellimestari Ernest Martinez-Izquierdo oli pakahtua onnesta saadessaan johtaa Manuel De Fallan Sarjan nro 2 baletista Kolmikolkkahattu. Hän onnistui tartuttamaan innostuksensa myös orkesteriin, joka hehkutti Andalusian aurinkoa sellaisella voimalla, että jopa takapenkkien tätien posket punehtuivat. Igor Stravinskyn sokkeloiseen Satakielen lauluun olisi ehkä tarvittu hieman lisää boulezilaista kylmähermoisuutta. Konserttimestari Taija Angervo tulkitsi kauniisti melankoliset repliikit, joita Kuolema kuiskailee satakielensä hyljänneelle Kiinan keisarille.