Vanha ja liian usein toistettu valhe ”elokuvan musiikki on hyvää silloin kuin sitä ei huomaa” muuttui emävalheeksi perjantaina Musiikkitalossa. Radion sinfoniaorkesterin elokuvakonsertti oli kuin kurkistus musiikkiraidan äänitykseen pimeässä studiossa, jossa mykkänä välkkyvä kuvanauha jakaa aistikokemukset kahtia kuulon ja näön yhteispeliksi. Musiikki oli kaikkea muuta kuin huomaamaton elementti suuren orkesterin pauhatessa täydellä voimalla. Ei tällaista koe missään elokuvateatterissa nykyään.
Fritz Langin dystooppinen kuvaus tulevaisuuden kauhukaupungista on innoittanut populaarikulttuuria kohta sadan vuoden ajan. Sen valtavat lavasteet, absurdit kuvakulmat ja synkät, varjojen leikkaamat maisemat ovat siirtyneet lähes sellaisinaan Tim Burtonin Batman-elokuviin ja robottinainen, joka villitsee militaristisen säntilliset työmiehet keimailullaan, on tuttu näky Lady Gagan musiikkivideoista. Vuonna 2010 Metropolis saatiin kursittua lähes täyteen mittaansa kiitos onnekkaan arkistojen kaivelun, ja samalla Gottfried Huppertzin alkuperäismusiikki pystyttiin liittämään kuvaan saumattomasti.
Sauma jos toinenkin sai kuitenkin ensimmäisen näytöksen tuntumaan lähinnä lusimiselta. Musiikki ei myötäillyt kuvaa, vaan oli irtonaisena elementtinä lähinnä tukemassa kohtauksen tunnelmaa ja vain sanelemassa meiningin laatua ilman sen kummempaa vakuuttavuutta. Myöhäisromanttinen melodiikka, itsestään selvät ja aikoja sitten parodialuokkaan siirtyneet tehot eivät tuoneet mitään lisää Langin mestarilliseen ohjaukseen. Musiikki meni menojaan, eikä nitonut kohtauksia yhteen esimerkiksi teemojen kierrätyksellä, johtoaiheilla tai millään teoksia yleensä yhtenäistävällä tekniikalla. Narikassa kävikin kova kuhina väliajalla. Vaan eipä olisi kannattanut lähteä.
Jokin napsahti kohdilleen kuin taikasanasta tauon jälkeen. Kun tarinan intensiteetti kasvoi, hullun tiedemiehen robotti heräsi henkiin ja alkoi tapahtua kauheuksia, tuli musiikkiin yllättävää purevuutta ja jännitettä. Aiheet alkoivat toistua, kehittyä ja muuntua ja elää rinnan kuvan ja leikkauksen kanssa. Väkevät kauhukuvat saivat tehosteiksi rajuja purkauksia ja kuvan äänilähteet siirtyivät orkesteriin suoraan. Huppertz lainaili Dies Irae -aihetta taajaan, mukailtu Marseljeesi säesti kansannousua ja kiihtyvä tempo sykähteli ravisuttavasti.
Koska musiikki on sävelletty koko elokuvan äänimatoksi, siinä ei ollut nykyelokuvamusiikin fragmentaarisuutta tai pelkkiä johtoaiheita ilman jatkumoa. Huppertz onnistuu tekemään kokonaisuutta, joka lähentelee kokonaisteoksen ykseyden ihannetta. Elokuvan lopun naiivi motto ”äly ja kädet tarvitsevat sydämen välittäjäkseen” sai kapellimestari Frank Strobelin kohottamaan orkesterista valtavan voiman, jolla hän osoitti jännittäneensä kaarta tarkoituksella kolmen tunnin ajan tähdätäkseen lopputekstien pamausta varten. Se oli hurjaa. Taisi katsomosta muutama Bravo-huutokin lipsahtaa.