Sibelius-Akatemian ja AAVE-festivaalin ensimmäinen yhteistyö synnytti energisen lapsen. Professor Bad Trip -trilogiasta tunnetun italialaissäveltäjä Fausto Romitellin viimeinen teos, video-ooppera An Index of Metals (2003) kuultiin Malmitalossa viidennen audiovisuaalisen undergrounfestivaalin osana. Yleisöä kerääntyi täydeksi saliksi asti, joukossa varmasti moni AAVE-festivaalin tiedotuksen saavuttama, jolle nykymusiikki ei kuulu peruskuunteluohjelmistoon.
Istahdimme näytöksen jälkeen Malmitalon galleriaan säveltäjän ja laulunkirjoittajan Ville Laaksosen kanssa keskustelemaan kuulemastamme. Harvemmin nykymusiikkia kuuntelevan Laaksosen kanssa pohdimme säveltäjän ja yleisön välistä kommunikointia, visuaalisuuden ja auditiivisen suhdetta – unohtamatta käyntiä mielen juoksulenkillä.
Miksi?
Lauri Supponen: Juuri tuossa äsken innostunut säveltäjäkollega tuuletti esityksen jälkeen miten hienoa on saada tällainen teos Suomeen, että esitys oli loistava – ja sinä kysyit häneltä: ”miksi?”
Ville Laaksonen: Niin, ehkä sen takia, että se on kauhean helppoa mennä mukaan kun joku kehuu jotain, ilman että sen sisällöstä puhutaan. ”Joo, tosi magee, just, sekin oli siinä ja…” Ihan sama mikä genre se on: jos minun 13-vuotias lauluoppilaani sanoo, että vitsit, tämä Justin Timberlaken bändi on tosi kova, näillä on tosi hyvä groove. ”Miksi?”
LS: Se on todella pysäyttävä kysymys etenkin konsertinjälkeisessä euforiassa.
VL: Onko se?
LS: Riippuu varmaan siitä oliko tämä sellainen kappale, joka luo ympärilleen sellaisen euforian…
VL: En ole varma onko se koskaan vain itse kappale, joka luo sen. Pikemminkin yleisö tekee sen. Tietysti riippuu onko salissa oikea yleisö siihen. Jos täällä olisi soittanut jotain, joka luo sellaisen mielettömän euforian kaksitoistavuotiaille pikkutytöille, niin luulen ettei se olisi tuottanut vastaavaa tälle yleisölle. Sehän voisi konseptina olla ihan kiinnostava, että yleisö saapuu kuuntelemaan nykymusiikkia, mutta lavalle saapuukin teini-idoli.
LS: Mutta sinähän jo puhuit genreistä, ja voisi mielestäni sanoa että tämä kuulemamme Fausto Romitellin video-ooppera An Index of Metals ei välttämättä istu kovin hyvin mihinkään genreen, vai mitä mieltä olet?
VL: Minusta se tietyllä tavalla kuitenkin kuulostaa länsimaiselta taidemusiikilta, jossa kuuluu elektronimusiikin vaikutteita. Ehkä 90-luvun teknon…
LS: Romitelli jopa mainitsee käsiohjelmassa, että teos on 1960-luvun valoshow’n ja 2000-luvun rave’in lapsi.
VL: Tavallaanhan se on helposti lähestyttävä, koska se oli rytmisesti selkeä. Siinä mielessä se kuulostaa nykymusiikilta, että se ei ollut kovin tonaalista missään kohtaan.
LS: Niin, se pakoilee selkeästi melodisia tai harmonisia rakenteita.
VL: Ja kauhean tyydyttävältä kuulostaa sitten, kun sieltä tulee joku selkeä ”tässä on vain kvintti!” -kohta. Niin sitten siinä voi olla [helpotuksen huokaus] hetken aikaa.
LS: Ja sähkökitaran power-chordit. Nehän ovat tärkeitä tauottavia, pisteyttäviä, pilkuttavia tapahtumia, koska kyseessä on kuitenkin 60 minuutin kokonaisuus. Yksinkertaiset kvintit tai power-chordit ovat tärkeitä, niillä on todella uudelleensynnyttävä vaikutus sen jälkeen kun on 20 minuuttia kuunneltu jotain tiettyä näennäisesti keskuksetonta prosessia, joihin teos paljon perustuu. Siinä oli selkeästi segmenttejä, jotka toistettiin pikkuisen muunnellen. Minäkin huomasin tarraavani esimerkiksi siihen, kuinka pasuuna lopetti aina yhden muunnelman silleen [jäljittelee pasuunan ääntä ylös ja alas]. Ja sitten seuraavalla kerralla se [taas pasuunan ääntä] tuli hieman eri tavalla.
VL: Minä en ehkä osaa itse kuunnella sillä tavalla. Toki siellä oli sellaisia elementtejä, jotka tulevat helpommin esille. Tietysti laulu oli aina selkeä, ja myöskin piano. Tai sitten olen vain tottunut kuuntelemaan niitä enemmän.
Oopperasälää karistamassa
LS: Mitä sanoisit laulusta? Tämä oli kuitenkin ooppera, vaikka käsiohjelmassa Romitelli mainitsee, että teos on ”riisuttu kaikesta oopperallisesta sälästä” [denuded of all operatic artifice].
VL: Ensin pitää tietysti määritellä mitä se ’sälä’ on. Esityksessä oopperallisuus oli tietysti erityisen näkyvillä laulajassa. Jäin miettimään mikä oli kehoeleellisen ilmaisun rooli esityksessä, koska se on yhtä visuaalinen asia kuin soittajien taakse, yläpuolelle heijastetut videot. Itse asiassa huomasin katsovani enemmän soittajia kuin videoita. En tiedä olivatko ne videot huonossa paikassa; oliko niiden tarkoitus olla juuri siellä. Ne jäi minulle vähän sidekickeiksi siinä.
LS: Johtuiko tämä vain videoiden sijoittelusta, vai oliko musiikin ja videon suhteessa jotain, joka ei vetänyt sinua videon puoleen? Teoksenhan taustalla on ajatus musiikin ja valon yhteistilanteen luomisesta.
VL: En tiedä, ehkä video oli minusta vaan tylsä, se visuaalisuus siinä…
LS: Se ei kyllä hirveästi hypännyt sieltä. Musiikki ja video eivät olleet siinä mielessä yhdenveroisia, että musiikki kertoi. Vaikka musiikki olikin kerronnallisesti paikoin tilanteenomainen, staattinen, niin siinä oli niitä toistuvia segmenttejä, joiden ei ollut välttämättä tarkoituskaan muodostaa etenevää kerrontaa. Mutta tästä huolimatta musiikki piti mielenkiintoa paljon videota paremmin yllä, jos halutaan lähteä niiden rooleja erottamaan.
VL: Niin, ja jos esittäjät olisivat jotenkin halunneet visuaalisesti häivyttää siitä pois, niin siihen olisi jokin toinen ratkaisu. Videon olisi voinut esimerkiksi heijastaa harsoon soittajien eteen.
LS: En tiedä olisiko tuo parempi tapa, vaikka tässä produktiossa on saattanut ollakin joitain visuaalisteknisiä rajoitteita mukana. Toisaalta, itse videossakaan ei ollut paljon sellaista, joka olisi tuonut itseään vahvasti esille musiikin tavoin.
VL: Eniten se kiinnitti huomion kun yritin arvailla, että ”mitäköhän materiaalia tuossa on, kuvaako se jotain muovia?”. Sehän oli myös tietyllä tavalla toistuvaa, samaa, joka sitten aika selkeästi vaan niin kuin vaihtui ”no niin, nyt on eri kuva, nyt peilataan tätä samaa”.
LS: Sinä voisit yhtä hyvin puhua nyt musiikista, siinä oli aika samanlainen periaate. Siinä mielessä yhteys on olemassa.
VL: Musiikissa on kuitenkin enemmän liikettä. Mutta siinäkin tuli sellainen olo, että ”nyt soitan” tai ”nyt laulan” -ele katkoi jatkuvuutta. Jäin miettimään kuinka aktiivista se kuuntelu on sen muun soiton, sen kokonaisuuden kannalta esityksessä.
LS: Yksi syy tuohon voi olla, että niin suuri vetävä voima koko teoksessa on elektroniikkaosuus – live-elektroniikka ja nauha, ja miten tämä kaikki on levitetty itse tilaan. Tästä erittäin tärkeästä osasta soittajat eivät esitystilanteessa tiedä mitään, he eivät pysty kuulemaan saati kuuntelemaan kokonaisuutta. Mestarillisen, ja erittäin korkean tason luovan työn tehnyt ääniteknikko Niko Laasonen oli ainoa joka pystyi sekä kuuntelemaan, että vaikuttamaan kokonaisuuteen. Eikä hänkään istunut aivan optimaalisella paikalla miksauspöydän ollessa sijoitettu aivan salin taakse. Joku osviitta soittajilla oli pitkän harjoittelun tuloksena kuitenkin muodostunut, niin jotenkin luonnollisella tavalla ekspressiivistä oli heidän soittonsa piuhakäärmeiden joukossa. Osviitta siis oli, mutta siitä huolimatta oman soiton peilaaminen kokonaisuuteen on tämänkaltaisessa esityksessä erityisen vaikeata. Mielestäni niin ääniteknikko kuin soittajatkin ylittivät kaikki nämä vaikeudet erittäin vakuuttavasti. Tämä oopperamaailman bad boy, mielestäni on mahtavaa, että NYKY Ensemble toi sen Suomeen. Metallimusiikin saundia länsimaisen taidemusiikin ilmaisuun ilman, että se on mitenkään erikoisefektimäinen. Se kuuluu siihen ilmaisuun!
VL: En tiedä tuliko minulle mieleen niinkään metallimusiikki, ehkä kierrätettynä Diamanda Galásin kautta! Ei pelkkä särö vie metallimusiikkiin. Se miltä se minusta enemmän kuulosti, oli että kaikki soittaa kokoajan. Siinä ei ollut hirveästi sooloja. Kokonaisuudessaan se oli aika massamaista.
LS: Niin ja se sitten oheni, ja joku pääsi sieltä esiin. Sellaista liikkuvaa massaa. Mutta entä laulaja, oliko hän massasta erillään?
VL: Vaikea sanoa, koska ääneen kiinnittää välttämättä huomion. Toki myös, koska ääni tulee sen verran voimakkaasti esiin.
LS: Ja aivan eri saundimaailmasta.
VL: Niin, ja se mikä laulun kannalta olisi kiinnostavaa pohtia on tekstin lausuminen. Kauttaaltaan laulaja lausui tekstin hyvinkin selkeästi. Oopperalle ja musiikkiteatterille se on erittäin tyypillistä, mutta minulle heräsi kysymys tarvitseeko tässä erityisesti konsonantteja lausua niin selkeästi. Se vaikutti minusta paikoin hassulta, että alaspäisen glissandon päätteeksi lauluääni hiljenee, ja sitten sieltä tulee kovaa se viimeinen: ”laaaaa… ST!”.
LS: Emme voi tässä tarkistaa partituurista oliko säveltäjä näin toivonutkin.
VL: Mutta tämäkin on hyvin tyypillistä näyttämömusiikissa yleensä, että konsonantit pyritään laulamaan kauhean selkeästi. Voisi kysyä: minkä takia? Tarvitseeko tässä? Koska tekstikään ei sitä mielestäni vaikuta pyytävän. Tästä Kenka Lèkovichin tekstistä parhaiten minulle jäi mieleen alaspäin liikettä kuvaavat sanat diving, drowning, falling, sinking – onko teksti niin merkittävä siinä mielessä, että jos ei ole selkeää, muistettavaa melodiaa onko tarpeen, että teksti on muistettavaa ja selkeää.
LS: Voi olla, että siinä on sellainen jaottelu.
VL: Minusta tuntuu, että sitä ei ole välttämättä mietitty. Jos on, niin hyvä (naurua).
LS: Koitko sen siis ulospäin potkivana elementtinä, joka vaikuttaa olevan erilaista, eriä kuin mitä muu ilmaisu oli?
VL: No siis, minä olisin ehkä huomannut sen myös jos konsonantit olisivat tulleet vähemmän esiin, että sitä olisi funtsittu – toisaalta ne ei olleet myöskään erityisen aksentoituja. Se oli vaan sellainen asia lauluilmaisussa, joka oli ehkä jätetty miettimättä.
Kehollinen kokemus
LS: Entä teoksen titteli: An Index of Metals?
VL: Tuossa sanoinkin ennen esitystä, että ’index’ kuulostaa jo valmiiksi nykytaidemaiselta. Miten sinä sen suomentaisit?
LS: Ehkä: ’viitteitä metalleihin’ tai ’metalliviitteitä’.
VL: Niin minusta se oli kaikkein selkeintä videon kuvissa. ”Tässä on nyt tämä elohopea.” Minä en ehkä itse vaan osaa tulkita sitä…
LS: Romitellille yhteys metalliin on varmasti ollut tärkeä, koska hänelle ääni on fyysistä materiaalia, jota hän voi muokata, rakeistaa, silittää ja porata. Jotenkin ihana ajatella, että videolla on viimeisessä kohtauksessa kuvia palavista metallinporausjätteistä, todella vahvasta fyysisestä tilanteesta. Orkesteri lakkaa soittamasta, seuraa sähköbasson ja -kitaran improvisointia yhden vahvan pohjasävelen spektrissä; väännellään ja muunnellaan, se tuntui minusta hyvin fyysiseltä kokemukselta. Kun sähköbasson äänekkäät glissandot kulkivat lopussa matalan rekisterin läpi, jokin sävel osui minunkin rintakehäni resonointitaajuudelle. Siinä tuntui oikeasti, että säveltäjä leikkii kuulijan fyysisyydellä. Jos minä en nyt hirveästi tätä maalaile enempää. Arvostan, että esittäjät ovat onnistuneet välittämään tuntuman äänen fyysisyydestä. Ei mikään helppo nakki.
VL: Minulla ehkä vaihtui fokus siinä lopussa… Tavallaan, se oli jotenkin niin ilmiselvä siinä kohtaa, missä oli tämä basson ja kitaran improvisaatio. Ajattelin, että tämä niin loppuu siihen, että sitten se loppuu seinään. Sitten minä vain odotin, että milloin tähän tulee se efekti. Niin, että minä en ehkä tavoittanut samaa kehollista kokemusta siinä, koska ajauduin älyllistämään sen. Mutta jossain kohtaa, kun tarkastelin esitystä kehollisen kuuntelun näkökulmasta, vaikutti että siitä puuttui ”se jokin rintakehässä tuntuva asia” (naurua)
LS: Kappaleessa yleensäkin?
VL: Niin, se oli suurimmaksi osin jotain muuta, jotain sellaista mikä tuntuu jotenkin päässä, jossain korkealla. Ja jotenkin ehkä alempana ja sivulla, mutta voin ehkä ymmärtää, että siinä lopussa sinulle on tullut sellainen tunne, että ”nyt” se tuntuu. Loppu – ei ihan se loppu missä oli improvisaatiota, vaan se missä tavallaan kasvoi – oli tietyllä tavalla kovin tyydyttävä. Tuntui, että tämä on se helpoiten omaksuttava, tässä on paljon pauhua ja draamaa.
LS: ”Tämän eteen on tehty töitä!” Se on toisaalta ihan odotettavissa, että 60 minuutin kappaleessa jossain n. 45 minuutin kohdalla tuollainen tulee.
VL: Teoksen alussa mietin, että se on vähän niin kuin lähtisi lenkille. Aluksi tuntuu, että ”äh, ei tässä oikein jaksaisi”, sitten jossain vaiheessa tulee se, että ”no eihän tämä nyt olekaan niin raskasta”.
LS: Täällä yhdistämme harrastuksia, kulttuuri ja urheilu… (naurua).
VL: Sellainen vain siksi, etten ollut kuunnellut tuollaista kovin paljoa viime aikoina.
LS: Että se oli vahva hetki, koska se pisti sinut kuuntelemaan eri tavalla?
VL: Niin, ja aluksi tulee sellainen olo, koska siinä on sellaisia elementtejä, jotka tuntuvat – eivät niinkään epämiellyttäviltä, vaan tylsiltä.
Kaikkea voi tehdä
LS: Lopuksi olisi mielenkiintoista kuulla, mitä esitys antoi sinulle? Jotain, mikä pisti ajatuksesi jylläämään, ehkä tulevaa työskentelyäsi varten. Ilmaisua, biisejä?
VL: En osaa vielä sanoa, ehkä parin päivän päästä. En ole varmastikaan tarpeeksi harjaantunut kuuntelija erottamaan yksittäisten soitinten tai orkestraation hienouksia. Sehän oli tietyllä tavalla kuitenkin tavanomainen – siinä mielessä, että minkälainen kokoonpano teoksessa on. Soittimet kuulostivat itseltään; välillä tuli sellainen olo, että huilullahan pitää olla tuollaisia trillejä, ja nyt hän niitä siellä soittaa. Minulle ei tullut sellaista ”ooh, noinkin voi tehdä” -oloa. Mutta se voi tosiaan johtua siitä, etten tule tuosta viitekehyksestä. Koska periaatteessa kaikkeahan voi tehdä. Kysehän on yleensä sitten siitä, pystytkö resurssien puolesta toteuttamaan sen vaikka livenä.
LS: Resursseista puhumattakaan, näen ongelman tilanteessa, että ”kaikkea voi tehdä”. Mikä on sitten tekemisen arvoista? Mitä me siitä kaikesta sitten valitaan tehtäväksi?
VL: Minä luulen, että se on jokaisen tekijän henkilökohtainen valinta. ”Minä jotenkin diggaan tästä.” Toisaalta siinähän on aina mukana se, että haluaa kommunikoida jotain, ja mikä on se oikea media siihen, oikea instrumentti.
LS: Se olennainen on, että haluaa kommunikoida jotain.
VL: Niin. Osittain kulkee käsi kädessä sen kanssa, ja sitten toisaalta taistelee vastaan, mitkä ovat eri soitinten merkitykset – mitä merkitsee kun soitetaan viululla jollain tietyllä tavalla, mitä merkitsee kun huilulla tulee se trilli, se on kuitenkin tietynlainen merkki siitä huilun soitosta myöskin. Joskus tuollaiset voivat tavallaan auttaa säveltäjää tai tekijää kommunikoimaan jollekin yleisölle, joka merkin tunnistaa. Tai sitten se voi toimia sitä vastaan. Tai sitten siitä voi luoda tietoisen ristiriidan siihen. Ja sitähän musiikin tekijät kokoajan tekevät, tietoisesti tai tiedostamattaan. Se ottaa aina kantaa siihen, mitä on aikaisemmin tehty. Missä musiikkia esitetään, mihin viitekehykseen se menee.
LS: Ottaa kantaa aikaisempaan. Minulle tämä jätti monta sivua auki siitä, mitä Romitelli olisi tehnyt tämä jälkeen? Hänen musiikkinsahan on hämmentävyydessään ehkä yllättävänkin itsensä kaltaista ja kuuloista. Ihminen, kuten Romitelli, joka seuraa jotain polkua tarpeeksi pitkälle, niin sieltä kyllä sitten löytyykin aika ihmeellisiä asioita. Hän on kairannut todella sitä omaa, sitä jotain mitä hän ilmaisee. Olisi kyllä kiinnostava tietää mitä hän olisi tehnyt.
VL: Kiinnostavaa varsinkin elektroniikan käytön kanssa, koska tämä ei tee mitään varsinaisen innovatiivista sillä saralla. Ei ehkä edes omalle ajalleen kymmenen vuoden taakse. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä hän olisi tehnyt tässä ajassa. Välineitähän on mielettömästi, niitä kuulee käytettävän tavallaan aika vähän. Elektroniikkahan jossain mielessä jäädyttää esityksen, jotta se voidaan toistaa. Siinä pitää käyttää aina samaa teknologiaa.
LS: Niin, se ei kehity siinä mielessä – käytön ehkä helpottuessa suuritehoisimpien välineiden myötä…
VL: Se on sama kun että musikaaleissa täytyy olla aina se sama, joku Yamaha DX7 -saundi 80-luvulta, koska se on sävelletty silloin.
LS: Se ei elä aikansa kanssa.
VL: Minusta on kiinnostava kysymys: entä jos jossain vaiheessa ei olekaan olemassa sitä laitetta.
LS: Se on kieltämättä vaikeuttanut monen teoksen esityksiä tulevaisuudessa. Toivotaan pitkää ikää!
VL: Viuluja tehdään, kuitenkin!
(naurua)