Huristimme opiskelukaverin kanssa suoraan oppitunnilta, pikaisen lounaan siivittämänä kohti pohjoista. Autossa istuessamme valmistauduimme henkisesti kohtaamaan intensiivisen joskin työkiireiden takia harmillisen lyhyeksi jäävän vierailun Tampereelle kuuntelemaan joka toinen vuosi järjestettävän Biennalen torstai-illan tarjontaa. Tämänvuotisen festivaalin keskiössä ovat musiikkia ja visuaalisuutta yhdistävät teokset.
Pieni vastuusta vapauttava lauseke lienee paikallaan. Torstai-iltapäivänä astuin jo vuorokauden ikäiseen myllerrykseen. Vain ohjelmasta pystyin lunttaamaan miten avajaispäivän ohjelmaan oli kuulunut festariteeman avaavat neljä multimediateosta Galleria Himmelblaussa, sekä myöhäisillan kitarakonsertti Finlaysonin kirkossa. Silmäkulmissani laput peittämässä kuuloni ja katseeni kaikesta torstai-iltaa edeltäneestä ja seuranneesta, astuin Tampere-taloon.
Tampere Biennalen torstai-ilta avautui moneen suuntaan heti kättelyssä. Tampereen musiikkiakatemian tuottama Bussi numero 13 oli eloisa ja poskettoman hauska musiikkiteatterillinen leikki. Hatunnosto Biennalelle, joka oli ottanut festivaalille mukaan kolmannen ja toistaiseksi viimeisen esityksen! Raymond Queneaun Tyyliharjoituksiin ja Pentti Salmenrannan mestarilliseen suomennokseen perustuva näyttämöteos oli fantastinen. Se oli tuulahdus jostain muualta, nykymusiikin punanenäisestä päästä. Queneaun alkuperäisteos on kokoelma 99 muunnelmasta, jotka perustuvat lyhyeen ja hieman levottomaan kertomukseen kahden henkilön kohtaamisista Pariisin kaduilla ja julkisessa liikenteessä. Opus on niin hiottu, niin monipuolinen ja nerokas kokonaisuus, että ajatus sen hyppäyttämisestä pois kirjallisesta asustaan tuntuu mahdottomalta. Silti loputtomanoloisesta vaikutteiden listasta ammentanut näytös oli paitsi tiivis mutta myös katsojaa herkeämättömästi kuljettava. Se myös koetteli niin katsojan kuin esiintyjienkin kykyä pysyä mukana esityksen aineenvaihdunnassa. Tunnelmat tuntuivat vaihtuivat kappaleesta toiseen vatsanpohjaan tuntuvalla vauhdilla.
Draamasta ja kerronnasta vastasi laulajat Meerika Ahlqvist, Antti Kerosuo, Alina Lehti ja Tiitus Ylipää, jotka yhdessä kulkivat sulavasti burleskin, stand-upin, varieteen ja improteatterin välillä. Dynaaminen nelikko oli ansiokkaasti oppinut vaativat stemmat ja rakensi niiden päälle vahvan, persoonallisen tulkinnan. Erotiikka ja eläimellisyys kohottivat jännityksen huippuunsa Ahlqvistin monologissa 8. Erottelua. Monivärikirjosta ja runsaudestaan huolimatta, Auvo Vihro välitti ohjauksellaan jotain pelkistetyn olennaista Queneaun absurdista maailmasta; musiikille ja kerronnalle jäi paljon tilaa lavan ollessa vain niukasti varustettu kolmella retrotyylisellä bussipenkillä.
Esityksen musiikista vastasivat seitsemän nuorta TAMKissa opiskelevaa säveltäjää, joita projektissa ohjasi Hannu Pohjannoro, sekä varsin muuntautumiskykyinen seitsenhenkinen kamariyhtye. Vaikutteita oli laidasta laitaan kuten teksti sitä vaatiikin. Cecilia Damströmin ja Roope Mäenpään osuudet elivät toisinaan jazz- ja kabareemaailmoissa, niin leikkisällä kuin eroottissävytteiselläkin puolella. Baritonin keuhkoista pärähti Pauli Marttisen versio Ison talon Antista Tero Lanun vieden Kyllä minä -monologin viehättävän reinohelismaiseen suuntaan. Säveltäjien, seitsenhenkisen yhtyeen ja näyttelijöiden toisilleen asettamat ja esityksessä voittamat haasteet kielivät pitkäaikaisesta, tiiviistä yhteistyöstä jonka tuloksena syntyi osiensa summaa suurempi teos. Toivottavasti se pääsee kiertämään näyttämöjä laajemminkin, sen se on totisesti ansainnut.
Käytyäni palauttamassa naamani peruslukemille naapurin Sorsapuistossa, askelsin viereiseen saliin. Tampere-talon Pikkusali on kaikkea muuta kuin pieni. 500-henkeä istuttava sali on soinniltaan antava ja ilmava. Suurin osa paikoista täyttyikin uuden musiikin kuunteluun harjaantuneesta yleisöstä. Nimensä veroisesti Tiukahkoa settiä oli haastava kokonaisuus, mutta myös palkitseva. Ihastuttava Uusinta Ensemble piti hyvin pokkansa uusimman taituripolven vahvistamana. Klaus Wieden Oh, These Disgusting, Lovely Lovers oli konsertin yksivärisin teos. Sen viehättävän abstrakti, dramaattisen rumpusetin halkoma kaari puhuu yhtenäistä, etäisen tuttua modernistista kieltä. Antti Auvisen Kaarea tarjosi toisen näkökulman samankaltaiseen kaariajatteluun, jossa keskiosan rakeiseen tekstuuriin saavutaan harkituin muutoksin ympäröivästä hitaasti huojuvasta aaltopinnasta. Konsertin viimeisessä teoksessa Kumahdukset ranskalainen Antonin Servière vaikutti ottaneen Auvisen tutkimuksen pintajännitteisestä äänimassasta moniulotteisempaan tarkasteluun. Teoksen alussa kuullaan elastista ja kumeaa äänimattoa. Teos etenee kohti näiden superpisaroiden puhkeamista, ja rakeiden uudelleenkokoamista uudeksi pisaramaiseksi soinniksi. Teosta tahdittavat mielenkiintoisella tavalla useat viritetyt thai-gongit, joita yhtyeen jäsenet kumauttelivat muodostaen koskettavia melodiafragmentteja. Illan korkealentoinen yllättäjä, Kimmo Kuokkalan kuuron miehen korvassa asustava Ocra oli soitinnuksen voimannäyte. Korkeassa rekisterissä soivassa teoksessa oli ihmeellisiä ylösalaisia sointitilanteita, joissa esim. jousella soitetun symbaalin kimeä kirskunta toimii kokonaissoinnin bassona.
Siirryimme seurueemme kanssa vartomaan myöhäisillan esitystä Tampereen Ylioppilasteatteria vastapäätä olevaan kebab-ravintolaan. Saavuimme täpärästi viimeisten joukossa hullunkuriseen ja hieman koleaan teatterisaliin, joka asettuu olemukseltaan johonkin vanhan elokuvateatterin ja maalaiskirkon väliin. Tampere Biennalen ulkomainen päävierailija, berliiniläinen Kairos Quartett asettui istumaan päällekkäin asetetuille, pienille tuoleille aivan yleisön ulottuville. Sampo Haapamäen tuttu jousikvartetto Connection soi hämmästyttävän liki korvaa tässä kuivassa akustiikassa. Kaikki kuului, pienintä jousennaksahdusta myöten. Teos oli aivan toinen kuin viime vuonna Klang-konsertissa kuulemani versio. Kokonaismuoto ja eleet hahmottuivat tuolloin hyvin selkeästi, mutta tänään ne jäivät pienemmän piperryksen armoille. Kiinnitin huomiota pieniin soinnin yksityiskohtiin, ja eleiden sisäiseen rakenteisiin ja lomittaisuuksiin. Kurinalainen Kairos oli hyvin tietoinen sointinsa alastomuudesta, ja pyrkivät kääntämään sen vahvuudeksi korostamalla hentojen kohtien ohuutta ja kovien karkeutta.
Seurasi outoa. Olimme eturivissä istuessamme toki huomanneet ison punaisen ja pienen turkoosin kumipossun suoraan edessämme, sellistin jaloissa, enkä häpeä myöntää odottaneeni suurta röhkäisyhetkeä koko kolmen vartin elokuvakavalkadin ajan. Valkokankaalle ilmestyivät Man Rayn L’étoile de mer, Le retour à la raison ja Emak bakia sekä Marcel Duchampin Anémic Cinéma. Kairosin soittotekniikoiden skaala oli laaja ja monimuotoinen, ja soittajien asettuminen tilaan yleisön ympärille oli toimiva ja laajensi salin kuivaa sointia mukavasti. Improvisaation ja elokuvan suhde jäi tästä huolimatta yksiulotteiseksi. Mielenkiinto pysyi muuttuvien sointien ja mieleenpainuvien elokuvakohtauksien takia, ei niinkään siksi, että kuvan ja musiikin suhde olisi ollut erityisen syvällinen. Toisaalta, Kairoksen olemus oli miellyttävän rento koko esityksen ajan.
Anémic Cinéma on varsinainen outolintu lyhytelokuvaksi. Siinä pyörivät vuorotellen hypnoottiset spiraalit ja Duchampin ’rotoreliefit’, joissa sukkeluudet ja kaskut ovat kirjoitettu spiraaliin. Yksi näistä kuului, vapaasti käännettynä: ”Laiska rautakauppamme suosittelee kraanaa, joka lakkaa tippumasta kun sitä lakkaa kuuntelemasta”. Toisessa lyhärissä lähestyttiin niinikään taiteen peruskysymyksiä – pitkän, hyvin abstraktin ja vaikeasti hahmotettavan kohtauksen päätteeksi arvokas kysymys kuului: ”Et la raison pour cette extravagance?” – ”Miksi moinen hulluus?”.
Jäin sitä pohtimaan, kun seuraavana aamuna köröttelimme moottoritietä takaisin Helsinkiin. Kysymyslaatikkoani oli jälleen kartoitettu.