Donaueschingenin musiikkipäivät 19.–21.10.2012
Yleisön joukosta noussut mies juoksee lavalle, nappaa orkesterista viulun ja sellon, sitoo nämä kielistään yhteen ja nostaa ilmaan sanoen: ”Tältä näyttää kahden historiallisen äänilähteen fuusio. Tämä ei ole taideteos. Syylliset tähän fuusioon ovat tänään tässä salissa. He ovat tämän requiemin säveltäneet”. Sitten mies lyö soittimet maahan ja hyppii niiden päällä, jolloin ne hajoavat säpäleiksi. Järkyttynyt festivaalijohtaja nousee lavalle ja yrittää värisevällä äänellä tyynnytellä suosiotaan osoittavaa protestimielialaista yleisöä. Hän saa vastaukseksi buuauskuoron, ja yleisöstä vaaditaan jopa hänen eroaan. Onpa mukavaa olla taas vaihteeksi Saksassa, ajattelen.
Näin alkoivat maailman vanhimpana nykymusiikkifestivaalina itseään mainostavat, vuonna 1921 ensimmäistä kertaa järjestetyt Donaueschingenin musiikkipäivät (Donaueschinger Musiktage) vuonna 2012. Soittimet rikkonut mies on nuori säveltäjä Johannes Kreidler, jolla myös oli kantaesitys festivaalin toisena päivänä. Festivaalijohtaja on Lounais-Saksan yleisradioyhtiön (SWR) musiikkipäällikkö Armin Köhler. Lokakuun kolmannen viikonlopun aikana järjestettävä kolmipäiväinen festivaali sisälsi tänä vuonna kahdeksassa konsertissa yhteensä 22 kantaesitystä ja yhden Saksan ensiesityksen. Teoksista huikaisevat 22 olivat SWR:n tilausteoksia. Protesti liittyy SWR:n kahden sinfoniaorkesterin fuusioimisaikeisiin; toinen näistä leikkauksien alle joutuvista orkestereista on avajaiskonsertinkin soittanut festivaalin kotiorkesteri, SWR Sinfonieorchester Baden-Baden und Freiburg.
Protesteja ja sähköistynyttä tunnelmaa kuultiin festivaalilla enemmänkin. Donauhallen eteen oli rakennettu orkesterien hautausmaa, jonka risteissä luki eri orkesterien elinvuosia. Konsertteihin mennessä törmäsi eri päivinä yksinäisiin, monotonisia aiheita jankanneisiin jousisoittajiin. Heidän edessään olevissa nuottitelineissä luki ”Minä olin orkesteri” (Ich war ein Orchester). Festivaalikävijät saivat kirjoittaa seinälle ajatuksiaan kulttuurin, musiikin ja Donaueschingenin musiikkipäivien merkityksestä. Päätöskonsertin aluksi orkesterin ylikapellimestari piti puheen, jossa hän taiteilijana kysyi päättäjiltä ”millaisessa Saksassa te haluaisitte elää?”. Puheen jälkeen pidetyn, koskettavan hiljaisuuden jälkeen festivaalia ulkomailta seuraamaan tulleet nuoret säveltäjät toistivat omilla äidinkielillään iskulauseen ”Musiikille! Kulttuurille! Tulevaisuudelle!”. Sanat kuultiin ainakin saksaksi, turkiksi, koreaksi, englanniksi, espanjaksi, tanskaksi – ja minun toimestani myös suomeksi. Orkesteri nousi kiitollisena tästä kansainvälisestä huomiosta seisomaan ja sai yleisöltä minuuttitolkulla kestävät aplodit.
Kahdessa festivaalikonsertissaan SWR-sinfoniaorkesteri esitti kantaesitykset säveltäjiltä Martin Smolka (Tšekki), Arnulf Herrmann (Saksa), Helmut Oehring (Saksa), Bernhard Gander (Itävalta), Aureliano Cattaneo (Italia) ja Franck Bedrossian (Ranska). Martin Smolka halusi teoksessaan My My Country (2012) palata takaisin kauneuteen, melodiaan ja konsonoivaan säestykseen, mikrotonaalisuudellaan popmusiikin ”pintakiillon ja valheet puhdistaen”. Teos olikin mukavan virkistävää kuultavaa, joskin sen jankkaavan veistosmainen melodisuus sekä ilmeinen ohjelmallisuus säveltäjän kuollutta isää muistelevine kirjoituskoneen kalkatuksineen eivät kantaneet sen koko kestoa. Sen sijaan Helmut Oehringin säveltämä Syyrian tilannetta kantaaottava schienen wie Wellen die in lange Auge (Saf Haki/Wörter in die Luft) (2012) solisteille, kuorolle ja orkesterille ei ilmeisen hyvistä aikeistaan huolimatta auennut minulle – ei musiikkina eikä oikein kannanottonokaan. Viittomakieltäkin sisältäneen teoksen päähuomion vei lännenasuun pukeutuneen David Mossin loputon vokaaliälämölö, ja suvaintopaikassa kuultiin pitkät pätkät autenttista ud-säesteistä arabimusiikkia laulaja Najat Suleimanin tulkitsemana. Voimmeko nyt sanoa tehneemme jotain asialle?
Monet muut säveltäjät tuntuivat välttävän riskejä orkesterin parissa. Arnulf Herrmannin teos durchbrochene Arbeit (2012) oli varman säveltäjän melko perinteinen, koraalitekstuurista lähi-itämäiseen svengiin auennut teos, jossa taidokkaasti hyödynnettiin eriskummallisia mutta toimivia orkestrointiratkaisuja sekä metallisen paksusti soivia mikrotonaalisia harmonioita. Erittäin hallitun, mutta lukuisten muiden kunnianhimoisten festivaaliteosten ympäröimänä persoonattoman vaikutelman antoi myös Accanto-triolle ja orkesterille sävelletty Aureliano Cattaneon Blut (2012), vaikka se tuntuikin sisältävän kaikki ns. taidemusiikkisävellyksen hyveet. Säveltäjän svengaavassa tyylissäkin poikkeuksellisen ekstaattisen ja ilmaisuvoimakkaaseen rytmi-iloitteluun lopussaan yltynyt Bernhard Ganderin hauska hukl (2012) eteni yhtä voimakkaan kömpelösti kuin innoittajansa Hulk-sarjakuvahahmo. Jotain kuitenkin jäi puuttumaan. Jopa yksi Ranskan spektrimusiikkiin jämähtänyttä musiikkielämää raikastavista kauhukakaroista, Frank Bedrossian, antoi laajalla ja taidokkaalla orkesteriteoksellaan Itself (2012) itsestään varsin perinteikkään ensivaikutelman – vaikutelmaan tosin vaikutti sekin, että teos päätti tämän musiikintäyteisen festivaalin. Netistä teoksen toistamiseen kuunneltuani tajuan, että sen radikaalius meneekin pintaa syvemmälle. Styroksien kirskuvasta hankaamisesta pehmeän melodiseen jousiklangiin yltänyt orkesteriteos tutkiikin saturaatiota, kyllästämistä musiikissa, mikä johtaa tietynlaiseen ironiseen suhtautumiseen orkestraalisiin esikuviin teoksen materiaalin paljoudessa. SWR-orkesteri myönsi kollektiivisesti Bedrossianille festivaalin kiinnostavimmalle säveltäjälle perinteisesti myönnettävän Orchesterpreis-palkinnon.
Kuten avajaiskonsertin skandalööseistä tunnelmista voi jo päätellä, on saksalaisilla nykymusiikkifestivaaleilla yleensäkin merkillepantavaa yleisön vahva tunnepitoinen suhtautuminen musiikkiin. Nämä tunteet nousevat tietenkin kulttuurileikkausten alla pintaan, mutta kyllä mieltä osoitetaan säännöllisesti jo puhtaasti musiikillisista syistä. Bravota huudetaan innostuneina, mutta teoksille myös buuataan, mikäli säveltäjä tuntuu päästäneen itsensä helpolla joko toistamalla itseään tai muuten säveltämällä sisällöltään mitäänsanomatonta musiikkia. Hauskinta on, kun joskus teos jakaa yleisön mielipiteet, jolloin bravo- ja buu-kuorot huutavat kilpaa. Monesti juuri nämä teokset paljastuvat vallankumouksellisiksi. Näin kävi esimerkiksi nuoren belgialaissäveltäjä Stefan Prinsin konseptiltaan ja lavastukseltaan mieleenjäävälle teokselle ”Generation Kill” (2012). Välittömästi teoksen päätyttyä lakoninen miesääni yleisöstä totesi: ”Pitkäveteistä!” (Langweilig!). Monet kuitenkin olivat hyvin innostuneita teoksesta, ja minustakin se oli hieno. Bravo-huudot voittivat. Belgialaisen Nadar-kamariyhtyeen esittämässä teoksessa neljä muusikkoa – sellisti, lyömäsoittaja, sähkökitaristi ja viulisti – soittavat läpinäkyvän sermin takana. Sermeille heijastetaan välillä videokuvana heidän soittoaan, mutta tämä tietokonekäsitelty projisointi reagoi ”näyttöjen” edessä pelikonsoliohjaimia kontrolloivien neljän soittajan toimintaan. Pelikonsoliohjaimilla ohjaillaan myös reaaliajassa teoksen elektronista osuutta. Pelikonsolisoittajien nuotteihin on merkitty lisäksi tyypillisiä videopelin pelaajan osallistuvia vartaloliikkeitä. Tilanne muistuttaa siis nykymusiikkiversiota suosituista GuitarHero- ja BandHero-peleistä. Tämä asetelma kuitenkin uudelleentulkitaan, kun pelaajien näytöille tuleekin soittajien asemesta sotakuvaa kauko-ohjauksella toimivien miehittämättömien sota-alusten (drones) hyökkäyksistä, minkä ajaksi musiikki taukoaa. Siirrytään takaisin yhä villimmin ja korviavihlovammin soivaan musiikkiin, ja näytöille tulee livekuvaa peliohjainsoittajien kasvonliikkeistä. Teos käsittelee virtuaalitodellisuuden ja nykysodankäynnin teemoja verevästi ja armottomasti päälle hyökyen.
Mestarillisen Nadar Ensemblen konsertista jäi mieleen myös avajaiskonsertin skandaalista vastanneen Johannes Kreidlerin uutuusteos. Olen jo pitkään seurannut nuoren Kreidlerin uraa, ja ilolla totesin hänen nyt nostaneen kokeellisen, pop-musiikin sämplejä, videokuvaa ja äänimanipulaatioita viljelevän keksintänsä uuteen huippuun teoksessa Der ”Weg der Verzweiflung” (Hegel) ist der chromatische (2012). Media- ja performanssitaiteen puolelle laajentava säveltäjä, joka on erityisen kuuluisa hauskoista YouTube-videoistaan, osoitti siinä osaavansa myös ensemblesäveltämisen haasteet. Karkeasti kuvattuna Kreidlerin lähtökohtana on ottaa musiikin pienimmäksi rakenneyksiköksi sävelen tai muun yksittäisen äänen asemesta sämple. Kyse on siis pitkälle viedystä remix-taiteesta. Nadar Ensemblen konsertin kauniin suvantokohdan Prinsin ja Kreidlerin vyörytysten välillä tarjosi Yoav Pasovskyn spatiaalinen Mimshak (2012) ja konsertin päätti postrock-henkiseltä tyyliltään yllättävä mutta miellyttävästi mukaansatempaava Klaus Schedlin Selbsthenker II – durch die Wand ins Gehirn (2012). Nadar on ehdottomasti kuumimpia uusia keskieurooppalaisia yhtyeitä, jonka katu-uskottavat ja visuaalisuutta korostavat konsertit tuovat uusia ulottuvuuksia ja varmasti yleisöitäkin taidemusiikin piiriin.
Ylipäänsäkin voi todeta, että aivan kuin tahallaan – SWR:n orkesterileikkauksista ajatukset pois vieden – antoi Köhler nuorten ensemblejen varastaa show tämän vuoden Donauschingenissä. Kun heidänkin ohjelmistaan esiin nousivat nimenomaisesti nuoret, alle 40-vuotiaat säveltäjät, ei musiikkielämän tulevaisuutta voinut ajatella pelkästään synkkänä. Ensemblet, kuten nuoret säveltäjätkin, olivat tosin lähes kaikki melko yllätyksettömästi napattu Darmstadtin kesäkurssien parhaimmistosta vuodelta 2010 – saksalaisten nykymusiikkifestivaalien ravintoketjun mukaisesti. Aiemmilta vuosilta muistelen SWR-orkesterilla olleen paljon suurempi rooli, esimerkiksi vuonna 2009 orkesterilaisten urakoidessa sekä Manos Tsangariksen koko festivaalin ajalle ja alalle levittäytyneessä installaatio-oopperassa että Mathias Spahlingerin nelituntisessa installaatiomaisessa orkesteriteoksessa.
Israelilaisen sähkökitaristi Yaron Deutschin luotsaama saksofonin, sähkökitaran, lyömäsoittimien ja pianon muodostama Ensemble Nikel soitti kuin rockbändi läpi rajun ja äärimmäisen vaikean ohjelmansa. Konsertin aloitti yhdysvaltalaisen Mark Bardenin armottomasta, lähes punkmaisesta hälymusiikista hiljalleen staattiseen lohdullisuudeen taittunut witness. (2012), joka käsitteli ruumiillisuuden, olemassaolon ja elämän rajallisuuden teemoja. Persoonallisemmin ja hauskemmin hälymäisiä aineksia käsitteli ruotsalainen Malin Bång, jonka kobushi burui (2012) pohti festivaalin pääteemanakin ollutta koneen ja ihmisen vuoropuhelua. Tuleeko meistä koneita osana kaupallista yhteiskuntaa? Kauniin sinfonisesti rahinoita, kirskuntaa ja kolinaa aaltoillut teos oli musiikillisen ajoituksen ja materiaalinhallinen mestariteos. Erityisesti yleisöä hihitytti Bångin luoma kontrasti ottamalla kone mukaan teoksen äänimaailmaan: kadenssi ompelukoneelle, jonka pyörimisnopeuden säveltasoa lyömäsoittaja kontrolloi. Konsertin vanhemmat säveltäjät olivat lähteneet soittimiston innoittamana flirttailemaan suoraviivaisemmin rock-musiikin kanssa: Clemens Gadenstätterin kiinnostavasti alkanut SAD SONGS (2012) kääntyi pitkällä kestollaan ja kontrastittomalla sisällöllään itseään vastaan, kun taas Michael Wertmüllerin Skip a Beat (2012) oli virtuoosisuudessaan ja häpeilemättömän ylilyövässä progressiivisen rockin keinovarojen päättömässä käytössään viihdyttävää seurattavaa – en kyllä tiedä, haluaisinko kuulla teosta ihan heti uudestaan.
Saksalainen Ensemble Ascolta oli vahvistettu SWR:n kokeilustudion elektroniikalla konsertissa, jossa säveltäjät eksperimentoivat kaiuttimilla luotavilla tilavaikutelmilla. Argentiinalais-saksalainen Eduardo Moguillansky oli kamariyhtyeteoksessaan PANORAMA / PHANTOM / PRÄPARAT (2012) mikittänyt kontrabassoklarinetin jokaiset 14 ääniaukkoa, minkä avulla instrumentti levittäytyi yleisön ympärille salia kiertävien kaiuttimien välityksellä. Sellistillä taas oli erityinen jousi, jossa jouhien tilalla oli erikoisvalmisteinen kelanauha, jota kielten päällä asetettu lukija pystyi lukemaan – vetojousella äänitys meni eteenpäin, työntöjousella taaksepäin. Myös muut instrumentit oli uudelleenkeksitty: sähkökitara hyödynsi soittimen akustomagneettisia ominaisuuksia transducerin (muuttimen) avulla, pasuuna ja trumpetti oli yhdistetty kaiuttimilla eräänlaiseksi feedback-loopiksi, ”äänipeileiksi”, ja keyboardiin on tallennettu 240 äänitystä akustisen pianon korkeimmasta äänestä. Moguillansky on erittäin kekseliäs ja rohkea säveltäjä, jonka musiikillinen estetiikka on kuitenkin harmillisen niukkaa ja kontrastitonta mielikuvituksellisiin lähtökohtiin verrattuna. Norjalaisen Øivind Torvundin hälymusiikin perinteeseen vahvasti, osaavasti mutta hieman persoonattomasti nojaavassa teoksessa Forest Construction (2012) ideana taas oli ensin viedä ensemble metsään äänittämään materiaalia ja sitten soittaa tätä konsertissa elävän ensemblen imitoidessa äänitystä. Tietämättä konseptia en olisi sitä kappaleesta ymmärtänyt, mutta ehkä tämä on tarkoituskin. Serbialaissyntyisen Marko Nikodijevi?in suggestiivisesti ympäri salia pyörinyt, pehmeästi soiva ketamin/schwarz (2012) taas oli saanut innoituksensa dissosiatiivisten, mielen aistihavainnoista irrottavien huumeiden käytöstä. Konsertin päättäneessä Beat Furrerin uutuusteoksessa linea d’orizzonte (2012) taas elektroniikan käyttö rajoittui sähkökitaran käyttöön. Teos oli tuttua, mekaanisesti sykkivää mutta samalla äänen pieniin nyansseihin herkistävää Furreria, joskin sähkökitaran eteeriset glissandot toivat furrerilaiseen sanastoon hauskoja futuristisia piirteitä.
Norjalaisen asamisimasa-kamariyhtyeen konsertin ohjelma oli hallittu, mutta sävellyksellisesti melko vaisu (Klaus Lang, Eliav Brand, Georg Katzer), kunnes nuoren norjalaisen Trond Reinholdtsenin puolituntiseksi venynyt, taiteellista vapautta ja taidemusiikin aktualisuutta käsitellyt performatiivinen Musik (2012) räjäyttikin sitten pankin. Keskellä neljän konsertin lauantaita, jossa soivaa kestoa oli lähes kymmenen tuntia(!), voitti Reinholdtsenin hykerryttävä pilailu nykymusiikin kliseista nuoren eteenpäinkatsovan yleisön heti puolelleen. Teos alkoi säveltäjän itsensä murtavalla saksalla juontaen teoksen johtoaiheet, joita olivat mm. aikamme musiikin kriisi (kahden klarinetin mikrotonaalinen ilmaääni), saksalaisen mielialan vapauttaminen pohjoismaisella naivismilla (ylöspäinen oktaavi), maskuliininen orgasmi (nopea ylöspäinen kromaattinen asteikko), ja kommunismin uudelleensyntyminen (yllättäen nopeampaan tempoon vaihtava pikkurumpuostinato). Kuultiin myös yleisön korvamadoksi noussut, elektronisesti piirrettymäiseksi muokatun naisäänen laulama ironinen ”Danke Arrrrrmin Kööööhleer”. Itseironiseksi muuttuva teos – tärkeän tilauksen läskiksi vetäminen ja tärkeiden instanssien suututtaminen – eteni kliseillä pilailussaan vääjäämättömästi kohti kliimaksiaan, jossa säveltäjä näennäisesti töhri itsensä omilla ulosteillaan toistaen lausetta ”he sanoivat, ajattele taiteellista tulevaisuuttasi”. Seurasi ”Live from Backstage” -video, jossa mm. nukketeatterin keinoin kerrotaan teoksen (muka?) saaneesta vastarinnasta festivaalitoimistossa: ”liian vähän nuotteja”. Epäilen tästä pienten nykymusiikkipiirien äänenlausumattomille naurettavuuksille irvailevasta kappaleesta tulevan lyhytaikainen hitti.
Suosittelen Donaueschingenin musiikkipäiviä musiikin nykytilasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille. Olin siellä nyt kolmatta kertaa. Kompaktia ja tärkeää festivaalia kauniissa pikkukaupungissa seuraavat sellaisetkin isotkin säveltäjänimet, joilla ei ole teosta ohjelmassa, mikä puhunee puolestaan. Opiskelijoille seuraaminen on tehny huokeaksi ja helpoksi: majoituksineen, kuljetuksineen ja workshoppeineen (sekä tervetulo-oluineen) kuuden päivän Next Generation -kurssi maksaa vain 90 euroa.