Marjukka Riihimäki tunnetaan Suomen kuoromusiikkikentän yhtenä näkyvimmistä hahmoista sekä lukuisten kuorojen palkittuna johtajana. Näiden kuorojen osaamista on esitelty kaukanakin ulkomailla, viimeisimpänä Itävallan kuorokaupunki Grazissa – jopa voitokkaasti. Helsingin juhlaviikkojen loppuunmyyty sali sai nähdä Riihimäen työssään, mutta erikoisessa konserttiasusteessa, jonka pukeminen itsessäänkin on rituaali.
Kaapelitehtaan laaksomaisella pihalla loppukesän auringonpaisteessa jonottaessani pimittivät entisen teollisuushallin jykevät, kaikuisat seinät minulta vielä kaikki aavistukset siitä, missä sävyissä hallin sisätila myöhemmin illalla saataisiin kaikumaan.
Jännityksensekaisesta jonottamisesta ja alun naulakkojärjestelyistä selvittyään ja kengistään luovuttuaan yleisö tutustuu konsertin nimikkoteokseen, Reddressiin. Eriskummallisena, mutta vastaanottavaisena vetonaulana tämä jättimäinen puku ja esiintymisareena lienevät laskeneet kuorokonserttiin lähtemisen kynnystä. Lisäksi pukua ympäröivän tilan valloittaisi noin kolmellakymmenellä laulajallaan sekakuoro Grex Musicus. Helsinkiläisen nuorekkaan 22-vuotiaan kuoron juuret ovat opiskeluaikojen lauluharrastuksessa.
Puvun taskussa tunsin oloni erittäin kotoisaksi. Taskuja oli helmaan ommeltuna neljässä laajenevassa kehässä, yhteensä yli kahdellesadalle. Myös taskujen syvyys kasvoi ulkokehälle mentäessä, vaikka saumoja ei ollut taskuja rajaamassa. Suomalaisen konserttietiketin mukaan ei suinkaan tarvinnut paikkaansa valita. Sai itse päättää, istuiko taskun päällä vai sisällä sen lämmössä. Konttasin turvallisentuntuiselle kolmosriville (tai -kehälle), ja pian ilmestyikin kuorolaisia oikealle puolelleni sopivalle kuuloetäisyydelle mekon reunaan. Toisella puolella seisovasta kuoronpuolikkaasta havaitsisin konsertin aikana vain siivun, sen verran mekon kolme metriä korkea pukuosuus näkymää peitti. Taskujen vähitellen täyttyessä mattimyöhäisistä kuoro jatkoi rauhallisilta improvisointiaan A-duuriasteikon pitkillä äänillä puoliääneen hyräillen. Jo tämän sointimaton perusteella kävi selväksi, ettei suoraan kesälaitumilta Kaapelitehtaalle suinkaan asteltu, ja totta tosiaan: Grex Musicuksen levännyt esittäjistö edusti jo hiljattain Kuorojen kierroksella. Iskukyvystä todistaa myös se seikka, että koko ohjelmisto laulettiin tälläkin kertaa keskittyneesti ulkoa, sillä suurimman osan aikaa ei sanoja voinut Riihimäen huulilta lukea. Puvun pukemiseen vaadittiin avustaja, eikä puvussa johtaminen varmasti ollut helppoa; jatkuvan kontaktin Riihimäen ja kuorolaisten välillä tuli pysyä, ja tätä varten täytyi johtaessa pyöriä vinhaakin vauhtia. Eturivin taskuihin sulloutuneet pelkäsivät hetkittäin Riihimäen kaatuvan, Riihimäen osuus jättiläismekosta kun oli erillinen ja tukematon.
Puvun suunnittelija, Helsingissä ja Soulissa opiskellut Aamu Song avustajineen ohjaili yleisöä paikoilleen. Jonkinlaisilla balansointiperiaatteilla paikat lienee täytetty, sillä yleisöä myös siirreltiin ennen esitystä. Esityksen konsepti ei ollut aivan uusi; vastaavaan tilan vapauttamiseen voi törmätä elektronisen tilamusiikin esityksissä. Täälläkin saattoi joko istua tai makoilla, mutta tilaan sävelletyn kaiutinmusiikin konserteista tuttua ympäriinsä vaeltelevien kenkien natinaa ei tänään onneksi kuultu. Mekko kietoi ihmiset paikoilleen, keskittymään ääneen ja liikkeeseen.
Osa huomioistani on saattanut osua väärään osoitteeseen, sillä konsertin konseptiin kengättömyyden ohella kuului se, ettei yleisö saanut juuri tietää sävellyksistä etukäteen eikä päässyt pläräämään minkäänlaista käsiohjelmaakaan kesken esityksen. Musiikin visuaalinen kanava oli siis tarkoin ohjattu. Aivan samaa ei voi sanoa valaistuksesta, jonka pelkistetty keinovalikoima jäi – kesäillan valkovaloisasta, sinisestä ja punaisesta maailmastaan huolimatta – sivustakatsojan rooliin ja pakostakin sekä punaisen mekon, vesimotiivin että musiikin maailmoista etäiseksi.
Alkuasetelma oli kovin romantisoitu: kaiuttimien linnut visersivät kesäyössä lehtien havistessa, ja nuoret hyräilivät kesäloman viimeisiä serenadejaan kuin rantakoivun alta ottaen haikeita katseita kattoon, oikeammin sinitaivaaseen. Kesän yhtäkkinen loppuminen tuo mukanaan syksyn uudet tunteet – tällaiseen teeman tulkintaan selkeä alkuele ainakin johdatti. Ja vieläpä kun varsinaiset alkusävelet Riihimäen johdolla kajahtivat salissa, toistivat ne jo kesäisten unelmoijien aatteiden yhtäkkistä katkeamista sanoin ”where are we? what the hell is going on?”. Konsertin oli avannut raikas mukaelma Imogen Heapin hitistä Hide and Seek. Tässä tempossa kuorolle sovitettuna se tosin soi aavistuksen liian hymnimäisesti.
Itse konserttitilassa erittelevät tiiliseinät, teollisuushallin kasettikatto sekä bassosektiota rehevöittävät metallipalkkien resonanssit loivat oivalliset akustiset puitteet tälle ”seinien musiikille”. Aivan, mekko nimittäin syö ääntä mutta sentään päästää kaikua seinistä, jottei kuulovaikutelma jäisi vain lähimpien laulajien varaan. Kaiku ei minun taskupaikaltani kuultuna haitannut kuorolaisten synkroonissa pysymistä, joskin ensimmäisen kappaleen epävarmat aloitukset kielivät tilaan sopeuttamisesta, sen omaksi tekemisestä. Osittain tilankin takia balanssi oli kahden erillisen kuoroblokin esiintyessä pääosin hyvä.
Lauluyhtye Viisi tarjoaa riveistään konserttiimme sen pääsäveltäjän, juristi ja muusikko Virpi Eroman. Hänen neljässä helposti lähestyttävässä, vesiaiheisessa sävellyksessään ja sovituksessaan teksti yllytti paikoin musiikin pinnan liiankin välittömästi välkehtimään sanallisia merkityksiään. Toisaalla taas musiikki eteni pitkään pelkässä yleistunnelmassa. Nämä puheenomaiset teokset ovat lajissaan kauttaaltaan toimivia, ja kuoron solistit pääsivät monipuolisesti esiin.
Suomen kielen lausunta oli yksiselitteistä. Konsonanttien ajoituksien eteen oli nähty vaivaa, tosin fraasien loppukonsonantit jäivät usein kuulumattomiin. Tämän sekä täysien tekstuurien vuoksi ei lauletun suomenruotsin ääntämyksestä hyvällä tahdollakaan ymmärtänyt kokonaisia lauseita. Pienemmistä paheista vaivasi diftongien eriaikaisuus kaikkia tulkintoja. Englannin vokaalit Heapin sävellyksessä olivat pitkälti kohdallaan, mutta kielelle idiomaattiset soinnilliset s-kirjaimet puuttuivat tyystin. Tässä konserttitilassa välillä säestyskuviot myös salakavalasti peittivät melodian alleen – arvatenkin myös istumapaikasta riippuva tekijä. Valitettavan harvoin artikuloitiin ”daadaa”-tyyppisiä säestyskuvioita, mikä olisi toteutuessaan tuonut varsinkin Eroman sovituksiin virkistävää nasevuutta.
Sitä mukaa, kun tekstien pitkälti rakkaus- ja ihmisyysaiheinen sanasto kävi selväksi, käsitin konsertin ennakkotietona ilmoitetun vesiteeman vain löyhäksi motiiviksi. Veden kanssa samanarvoiseksi sivuaiheeksi nousi kehämäisyys, liikkuihan kuorokin aina sävellysten välissä uuteen järjestykseen mekon kehää pitkin, ja useat oudot tekstien sanat saivat selityksensä.
Sointi- ja säveltasotyöskentelyssä ei ole säästelty, sillä vire pidettiin ansiokkaasti läpi konsertin ja poikkeuksetta. Tässä auttoi eritoten basso, joka oli stemmoista kenties luotettavin. Ohjelmiston vaatima täyteläinen alarekisteri ulottui uskottavana D:hen saakka. Muutamaa viivastoa ylempänä sopraanoiden pistävän tarkka oktaavi d2–d3 singahti odottamatta kuin bulgarialaisen suoran laulutekniikan malliesimerkkinä. Muutenkin sopraanot tarjosivat ripotellen vakuuttavia melodiavälähdyksiä. Samaten altto, joka osoitti alarekisteripainotteisessa ohjelmistossakin pätevyytensä. Vain tarkkaan kuunnellessa saattoi naisäänten rekisterinylityksiä havaita. Heikoin lenkki oli tenorisektion ylärekisteri, joka levensi nais- ja miesäänten välistä soinnillista kuilua. Jälleenkö seurausta kuorotenoreiden uhanalaisuudesta? Pääosin kuorostemmat olivat hyvin tasapainossa keskenään. Stemmojen sisällä vallitsi ihailtava yhtenäisyys, laulutekniikoiden ilmeisistä eroista huolimatta.
Tavallisin sointiskaala sopeutui kulloiseenkin tunnelmaan kiitettävästi, tosin twang-laulutekniikan sävyssä mentiin välillä pistävyyden sijaan lapsenomaisuuden puolelle. Viimeistään duurisoinnit olisivat vaatineet ei-tasavireistä hienosäätöä täyteläistyäkseen; solistisista yhtyelaulajistahan ei tosin ollut kyse. Harvakseltaan ripotelluissa liikkuvammissa kohdissa tasavireinen ratkaisu oli oikea, sillä akustiikka suttasi ne muutenkin.
Alkupuolella kuultiin myös kaksi Jussi Chydeniuksen onnistunutta Neruda-sävelitystä, joissa oli myös häivähdys Latinalaisen Amerikan aurinkoa. Chydeniuksen, miksei Eromankin, musiikista välittyi paikoin Ultra Bra -tyylisen purevaa julistavuutta, läsnäolevia resitointisäveliä sekä solistien oktaavien vuorottelua kuoron kanssa. Melodiat myös pilkkoivat suomen kielen virkkeitä kahtia kesken merkityksen välittymisen, mikä loi sävellyksiin tervetullutta rosoisuutta.
Eric Whitacren Water Night kuulosti hieman rutiininomaisesti lauletulta, ja pitkät linjat vaativat melkoisen intensiteetin toimiakseen. Silti teos tasapainotti ohjelmistoa muuten hallitsevaa duurimaisemaa. Samanlaisena kontrastina olisi toiminut yhtä lailla ja tällä esittäjistöllä säveltäjän toinen klassikko Lux aurumque. Whitacren monet teokset ovat päätyneet vakio-ohjelmistoksi kuoroille ympäri maailman. Esittämällä Water Nightin kirjoitetusta puolisävelaskelta alempaa pääsi kuoro taas kerran osoittamaan bassosektionsa voimavarat.
Whitacren soinnillinen kiinnostavuus nojaa pelkästään kolmisointuihin, joihin hän on samanaikaisesti lisännyt nooni-, septimi- ja kvarttipidätyksiä. Itse kolmisointuja hän ei sijoittele aivan perinteisen sointuopin mukaan, mikä saa välillä soivan lopputuloksen kuulostamaan hieman tekniseltä tai väkinäiseltä. Laajassa kuorotuotannossa paistavat läpi inspiraationlähteistä Gesualdolta lainatut uskaliaat sointuhyppäykset, toisaalla Whitacre taas pyrkii varhaisbarokin polyfonisten esikuviensa Schütz tai Monteverdi kaltaiseen suvereeniin liikkeeseen leveän kuorosoinnin sisällä.
Lisäsävelet ovat tämänkertaisen musiikkikattauksen suola. Silloin kun vaikkapa Whitacre purkaa kolmisoinnun lisäsävelpidätyksen, herpaantuu laulamisesta helposti intensiteetti, ja jäljelle jäävä kolmisointu voi tuntua verrattain banaalilta ja vähintäänkin tylsältä. Tästä Grex Musicus useimmiten selvisi kuivin jaloin. Kuoron naisäänet suoriutuivat hyvin ohjelmiston silloin tällöin epäkiitollisista laulurekistereistä. Eri stemmoille tyypillisillä vaihdosalueilla ei kuorolaisia aina armahdeta, ja vaihdokset saattavat harrastelijakuoroissa tulla esille sävelen epävarmuutena tai heikentymisenä. Säveltäjä ei aina sävellä edes kulloinkin sopivimpaan laulettavaan korkeuteen. Korkealla vokaalit suttuuntuvat väistämättä, eikä tälle esittäjä voi mitään.
Kansanlaulumelodiaan pohjautuva Peder Karlssonin sävellys Gøta ei tehnyt suurten intervallien hypyillään erityistä vaikutusta. Ylimääräisenä numerona kuultiin Saima Hyökin luonteva sovitus Pepe Willbergin sävellyksestä Aamu.
Tulkinnat yleisesti kaipaisivat laajempia äänenvoimakkuuden vaihteluita ja nyanssien hienontamista. Sävellykset olivat lähinnä 4–6-äänisiä, lukuun ottamatta laajempia Whitacrea sekä pätevästi esitettyjä Chydeniuksen rumpuimitaatioita. Kaikki varsinaisen konsertin musiikki oli akustista. Johdantomusiikkina kuullun linnunlaulun ohella kaiuttimia olisi mielellään suonut käytettävän lisää konsertin edetessä. Kuorojärjestyksen vaihtamisten aikana havina tai liplatus kaiuttimista tosin olisi helposti rikkonut tunnelman, vaikkakin voittanut nyt epävarmoiksi jääneet, satunnaiset akustiset suhinaefektit.
Ohjelmistokokonaisuus oli Whitacren poislukien äärimmäisen samankaltainen. Yleisö sai kuitenkin olennaisimpana nauttia edessään, takanaan ja vieressään kuoroelämämme lupaavista nuorista taitureista. Vaivattoman laulannan vakuuttamana encoren jälkeiseen mieleeni iskostuu seuraavaa konserttia varten toiveikas tunne siitä, että taipuisa kuoro tarttuisi ennakkoluulottomasti haastavampaankin kuorokirjallisuuteen.