Sebastian Silen
Sebastian Silén – Jean Sibelius and Nordic Dances. Kolmas tohtoritutkinnon konsertti Sibelius-Akatemiassa, 10.2.2024, klo14, Organo-sali, Musiikkitalo
Sebastian Silén on tullut minulle tutuksi viime vuosina hänen esittäessään mm. Martin Malmgrenin kanssa Suomessa tuntemattoman Moses Pergamentin sävellyksiä. Mutta nyt kuultiin osa hänen varsinaista pääprojektiaan eli Jean Sibeliuksen viuluteokset pohjoismaisena musiikkina. Yhdistävänä teemana olivat tanssit sellaisina kuin ne ilmenevät taidemusiikissa kaikissa Pohjoismaissa. Matka näissä maisemissa alkoi Sibeliuksesta ja päättyi Sibeliukseen. Väliin mahtui monta tuttua ja vähemmän tuttua nimeä Tanskasta (Niels Gade ja Fini Henriques), Ruotsista (Tor Aulin sekä Julius ja Amanda Röntgen) sekä Norjasta (Edvard Grieg ja Johan Halvorsen).
Pohjoisen musiikin identiteettiä valotettiin näin yhden genren, tanssisarjan, puitteissa. Onnistunut valinta ajatellen Silénin soittajapersoonaa; kirjoitin ohjelmalehtiseen jälkipuoliskolla: ”… luontainen ja rento muusikkous, vapautunut, ei tarvitse jännittää …” Tietenkin helppous lavalla on aina suuren työn tulos. Silénin takana on kaksi maisterintutkintoa Zürichin Hochschule der Künstestä ja sitten Göteborgin yliopistosta. Hän on myös saanut palkintoja kilpailuista, soittanut solistina ja kamarimuusikkona festivaaleilla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hän on äänittänyt Fredrik Paciusta, Robert Kajanusta ja Jean Sibeliusta ja ollut konserttimestarina Tampereella ja Umeåssa sekä esiintynyt pohjoismaisessa radiodokumentissa ’Sibeliuksen unohdettu musiikki’. Silén on siis vannoutunut pohjoismainen muusikko. Merkittävistä ansioistaan huolimatta hän on säilyttänyt lavalla pelimannimaisen joustavuuden ja luonnollisuuden. Hän säteilee joka hetki soiton iloa. Jos kysyttäisiin, menisitkö tällaisen musiikintohtorin konserttiin ihan oikeasti, vastaisin, että ilman muuta.
Tietenkin kysymys siitä, mitä on lopultakin pohjoinen musiikki on auki. Carl Dahlhaus väitti, että Euroopan musiikissa on kaksi suurta perinnettä: saksalainen soitinmusiikki ja italialainen laulu. Mutta hän unohti tällöin kokonaan Ranskan, slaavit ja ennen kaikkea pohjoisen ulottuvuuden. Toisaalta vanhempi Tawaststjerna puhui kahdesta Sibeliuksesta: toinen oli pohjoinen skandinaavisessa mielessä ja toinen kalevalainen suomalaisugrilaisessa mielessä. Silén otti tämän kyllä huomioon ohjelmakommenteissaan.
Sibeliuksen kolme tanssia Masurkka, Valssi ja Menuetto op. 81 aloittivat konsertin. Siinä oli heti sekä eleganssia että draamaa ja veikeän siroja hyppyjä. Kolme tanssia sarjasta Six Morceaux op.79 lisäsivät virtuositeetin astetta, sävelkieli assosioi hetkittäin Brahmsin unkarilaisiin tansseihin, Leoš Janáčekiin ja Wieniawskiin. Mutta oli siellä aito sibeliaaninen laskeva triolikuviokin. Gaden sarjasta Folk Dances op. 62 kuultiin osa, joka vei meidät lähemmäs folklorismia. Fini Henriquesin Nordisk Dans ja Djaeveldans olivat täynnä myös huumoria. Tämä henkilö, herra Henriques (1867-1940) oli Sibeliuksen ystävä Berliinin opintovuosina; Silén kertoi, kuinka yhdessä he huvittelivat pestautumalla soittajiksi paikalliseen sirkukseen ennen trapetsitaiteilijan numeroa, Sibelius salanimellä Doktor Müller – tämä tietenkin rahan ansaitsemismielessä krooniseen talouskriisiin. Mieleeni tuli myös H.C. Andersenin romaani Lykke Peer fiktiivisestä säveltäjästä. Folke Gräsbeck kertoi väliajalla perehtyneensä Fini Henriquesin tapaukseen, mutta että kansanmusiikin suhteen Sibelius halusi välttää Heimatkunstin leimaa (Walter Niemann).
Ruotsista kuultiin Tor Aulinilta Midsommardans vuodelta 1906 ja Röntgenien avioparin hyvin soittimellinen Schwedische Weisen und Tänze nrot 4 ja 6. Hienot valinnat, sillä emmehän Suomessa juuri koskaan kuule ruotsalaista musiikkia. Sen sijaan Edvard Griegin Norjalaisen tanssin op. 35 tunsivat jo salissa kaikki. Kun tutkin käsitettä ’pohjoinen musiikki’ erääseen Ruotsin Tiedeakatemiaan symposioon Göteborgissa, valitsin esimerkin tyypillisimmästä pohjoisesta musiikista jota saattoi ajatella, nimittäin Griegin pianokonserton. Kerrotaan, että kun Grieg soitti sen Roomassa Lisztille, tämä keskeytti säveltäjän haltioissaan: ”Ihastuttavaa, g eikä gis! Miten hurmaavan ruotsalaista (!)” (ks. Synteesi 4/2016, s.56).
Johan Halvorsenia oli myös mukavaa kuulla, hänhän toimi opettajana muistaakseni Helsingissäkin. Ja lopulta palattiin Sibeliukseen eli soitettiin hänen myöhemmältä kaudeltaam 5 Dances Champêtres op. 106, 1924/1926). Ne eivät enää ole kovinkaan lähellä kansantansseja, sillä sana champêtre onkin jo ranskaa eli maaseutu nähdään kuin pariisilaisen salongin ikkunasta: dejeuner sur l’herbe.
Konsertin pianopartnerina toimi aivan erinomaisen varmasti ja ilmeikkäästi soittanut Satu Elijärvi. Käsiohjelma oli tietenkin tohtorikandidaatin itsensä kirjoittama ja erityisen intelligentisti ja tyylikkäästi laadittu. Silén on myös erinomainen puhuja; tässä tapauksessa suullinen viestintä olikin paikoillaan, kuten todettiin konsertin jälkeen ajatuksia vaihdettaessa hänen kanssaan; pitkä sarja kansantasseja peräkanaa olisi muutoin ehkä ollut yksitoikkoista. Aluksi vähän ihmettelin, että miksi kieli oli englanti, kun nyt sentään ollaan Suomessa ja odottaisi suomea ja/tai ruotsia, mutta varmaan yleisössä oli ulkomaalaisia. Joka tapauksessa on hauskaa ja antoisaa seurata tätä tohtorikäytäntöä naapurilaitoksessa ja sitä miten erilaisilla tavoilla sen voi toteuttaa.
– Eero Tarasti