Kamarikuoro Addiction kevätkonsertti oli paitsi eri taiteenlajeilla herkutteleva kokonaisuus myös osoitus siitä, miten osuva nimi kuorolle on valittu. Anna Toivakan johtama Addictio perustettiin vuonna 2005 johtoajatuksenaan addiktio, riippuvuus musiikista yhteistä tekemistä ohjaavana tekijänä. Kuoron oman luonnehdinnan mukaan sen keskeisiä piirteitä ovat kokeilemisen ja uuden oppimisen halu. Tämä kuului ranskalaisen musiikin konsertissa, jossa haasteita kaihtamaton Addictio nautti ja leikitteli musiikilla.
Konserttikokonaisuuden ideana oli luoda taidesalonki, taiteiden kohtauspaikka.Toisiinsa sekoittuivat myös 1800-luvun lopun dekadenssi ja 1900-luvun alkupuoliskon leikkisä avantgarde. Musiikillisen ytimen muodostivat Francis Poulencin kuoroteokset, jotka levittivät surrealismin auran koko ohjelmaan. Kuoroteosten välillä sopraano Meri-Kukka Muurinen toi tuulahduksen fin-de-sièclen laulajattarista. Metropolian kauniissa salissa oli esillä taiteilija Rasmus Noran maalauksia, joiden surrealismilla nostalgiointi sopi tunnelmaan hyvin; kokonaistaideteoksen täydensi esseisti Timo Hännikäinen lausumalla väliajalla Charles Baudelairen proosarunoja.
Poulenc oli tuottoisa kuorosäveltäjä. Hänen tuontoaan leimaa eräänlainen kokeellinen kollaasimaisuus, bricolage, jossa yhdistellään eri tyylivaikutteita usein saumoja peittelemättä. Hänen kuoroteoksissaan Monteverdin ja Bachin kontrapunktinen perinne yhdistyy stravinskilaiseen neokalssismiin, ranskalaiseen kansanmusiikkiin, jazzvaikutteisiin. Tämä vastakohtien keveä ja leikkisä yhdisteleminen linkittyy ranskalaisen surrealismin perinteeseen, johon Poulenc myös avoimesti kytkeytyy sävellettyään paljon musiikkia surrealistisiksi luonnehdittavien Guillaume Apollinairen ja Paul Élouardin runoihin.
Konserttia luonnehtiva taiteidenvälisyys oli myös eräänlaista kollaasimaisuutta: valikoidut teokset vilisivät viittauksia eri taiteisiin, mytologiaan ja kansanperinteeseen, ne olivat kunnianosoituksia tai viittilöivät esimerkiksi teatterin maailmaan tai historiallisiin tapahtumiin: Poulencin laulu Paganini Louise de Vilmorinin tekstiin luotaa dekadenttia pariisilaisuutta viulumusiikista hurmioitumisen kautta, ja kamarikantaatti Un soir de Neige (Luminen ilta) käsitteli arvoituksellisesti toisen maailmansodan tuntoja. Taidesalongin kontekstissa moinen runsaus tuntui osuvalta.
Salonkitunnelmalla herkutteli myös tiaaraan ja valkoiseen iltapukuun pukeutunut Meri-Kukka Muurinen laulamalla Debussytä, Fauréta ja Poulencia. Eleiden suorastaan liioiteltu näyttävyys yhdessä Muurisen nostalgisen, loisteliaan ja ulottuvan äänen kanssa herättivät henkiin vuosisadan vaihteen Pariisin. Ooperaan painottanut Muurinen oli parhaimillaan sellaisissa näyttävissä ja kujeilevissa kappaleissa kuin Debussyn Pierrot ja Poulencin Paganini – molemmat kiintoisia kunnianosoituksia (ensimmäinen Pierrot-hahmon 1700-lukulaiselle ruumiillistajalle Jean Gaspard Debureaulle). Lennokas tulkinta leikitteli belle époque -diivaroolilla ja hekumoi sädehtivillä nousuilla. Sen sijaan hitaammissa kappaleissa kirkkauden ja tekstin puute peitti sävyjä.
Myös Metropolian juhlasali oli osa kokonaistaideteosta, mutta vain visuaalisesti: akustisesti tila oli huomattavan hankala, ja kuunteleminenkin oli työlästä. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla Addictio lauloi osittain sekajärjestyksessä ja levittäytyneenä laajalle salin etuosaan, mikä tuntui hyvältä ratkaisulta haastavassa salissa. Leveässä kaaressa kuoron mehevä sointi pääsi paremmin oikeuksiinsa.
Konsertin yhtenä kohokohtana oli harvinainen kuoroherkku, Maurice Ravelin Trois chansons. Ravelin ainoa perinteinen kuoroteos oli säveltäjän orkesteriteoksista tuttua rytmien ja värien ilotulitusta. Kuoromusiikissa tällainen ”orkestraatiolla”, värisävyillä ja tekstuureilla kokeileva kudelma ei kuitenkaan ole kovin tavallista, mikä tekee Ravelin sikermästä erityisen kiinnostavan. Addictio nautiskeli rehevästi musiikin rikkailla yksityiskohdilla ja erikoistehosteilla, joita riitti etenkin dadaistisesti taruolentoja luetteloivassa viimeisessä osassa (tekstit olivat Ravelin itsensä käsialaa). Riemukas viihtyminen ja ilmaisullinen innoittuneisuus jatkui myös Poulencin lauluissa sarjasta Sept chansons. Tosin naisäänten sointiväri olisi kaivannut yhtenäisyyttä.
Addictio oli rohkeasti tarttunut ohjelmistoon, joka oli paikoin hyvin virtuoottista ja haastavaa. Peloton, utelias ja hersyvä asenne pääsi valloilleen ylimääräisenä lauletussa Clément Janequinin lintuhuutoja tykittävässä Chant des oyseaulx’ssa, joka osoitti riemastuttavasti, miten jokainen aikakausi osasi arvostaa surrealismia.