Romantiikka musiikissa on varmasti sinänsä ajaton ilmiö, jota on esiintynyt aina ja tulee esiintymään jatkossakin. On ehkä silti yllättävää, miten suuri merkitys 100–200 vuotta vanhalla tyylihistoriallisella romantiikalla on edelleen: tämän kauden musiikki paitsi muodostaa sinfoniaorkesterien kantaohjelmiston, myös innoittaa säveltäjiä tänäkin päivänä, jopa niinkin erilaisia taiteilijapersoonia kuin Magnus Lindbergiä ja Einojuhani Rautavaaraa.Einojuhani Rautavaaran 15-minuuttinen orkesteriteos Anadyomene kantaesitettiin vuonna 1968 Helsingin Juhlaviikkojen päätöskonsertissa. Teoksen piti alun perin pohjautua rivirakenteisiin, jotka Rautavaara oli johtanut James Joycen kryptisen Finnegans Wake -romaanin alkukappaleiden sanankäänteistä. Säveltäjän mukaan musiikki alkoi kuitenkin ensimmäisten tahtien jälkeen emansipoitua kirjallisista symboleista ja kehittyä omaan suuntaansa. Rautavaaran päätös jättää kirjallis-sarjalliset rakenteet syrjään oli varmasti aivan oikea: Anadyomenesta tuli vaikuttava uusromanttis-impressionistinen sävellys, joka lumoaa nimenomaan musiikillisilla ideoillaan. Kappaleen dramaturginen kaarros on selkeä ja tehokas: alun utuisista soinneista edetään kohti isoja huipennuksia, jotka hiipuvat lopussa hiljaisuuteen. Myös orkesterisointia Rautavaara käsittelee aistikkaasti ja kekseliäästi. Avain Rautavaaran myöhempiin menestyksiin oli löytynyt.
Magnus Lindbergin puolituntinen Seht die Sonne (2007) on sävelletty Berliinin Filharmonikoille, joiden sointikulttuurilla sekä kunniakkailla romanttisen musiikin esitysperinteillä lienee ollut vaikutuksensa teoksen muotoutumiseen. Kappaleen otsikko on lainattu Schönbergin jättimäisen Gurre-Lieder -teoksen kuoro-osuuden tekstistä. Lindbergin sävellyksen toinen innoittaja lienee Gustav Mahler, sillä kantaesityksessä Seht die Sonne sai seurakseen Mahlerin 9. sinfonian.
Kummiteostensa tapaan Seht die Sonne on sävelletty jättimäiselle, viisinkertaiset puupuhaltimet käsittävälle orkesterille, josta Lindberg nostaa esiin uhkean täyteläisen, usein tummasävyisen soinnin. Musiikin laajat kaarrokset ja kiihkeä ekspressiivisyys tuovat todellakin mieleen Mahlerin. Tyylillisesti teos merkitsee Lindbergin siirtymistä entistä perinteisempään suuntaan: musiikin harmoninen yleisilme on ajoittain lähes tonaalinen, vaikka myös joukkoluokkapohjainen ajattelu kuuluu edelleen. Lindbergin sävellystekninen ammattitaito on joka tapauksessa täysin suvereenia, ja eri suunnista saadut vaikutteet ovat elimellinen osa hänen omaa ilmaisuaan.
Kaikista ansioistaan huolimatta Seht die Sonne jätti jossain määrin rutiininomaisen ja sovinnaisen vaikutelman. Tyylillisen muutoksen myötä Lindbergin musiikki tuntuu menettäneen jotain siitä ehdottomuudesta ja yllätyksellisyydestä, joka hänen tuotannostaan aiemmin on tehnyt niin kiinnostavaa. Ehkäpä nämä ominaisuudet löytyvät vielä uudestaan, vaikka nykyisen tyylinkin puitteissa.
Jean Sibeliuksen viulukonserton esityksillä on Helsingin Juhlaviikoilla ja sitä edeltäneillä Sibelius-viikoilla pitkät perinteet. Tänä vuonna oli Elina Vähälän vuoro liittyä festivaalilla konserton solistina toimineiden viulistien kunniakkaaseen ja nimekkääseen joukkoon.
Vähälän tulkintaote oli ulkonaisesti varsin hillitty ja viileä. Tempot olivat kautta linjan reippaita, ja avointa romantisointia hän pyrki selvästikin välttämään. Pinnan alla esityksessä oli kuitenkin vahvaa intensiteettiä ja muotoilun kauneutta, jotka kantoivat läpi koko teoksen ja jättivät tyylikkään kokonaisvaikutelman. Vähälän sointi oli lähes koko ajan korkeatasoinen, mutta aivan rikkeittä hän ei finaalin pahimmista karikoista selvinnyt.
Konsertin aluksi muistettiin hiljattain kuollutta Pehr Henrik Nordgrenia esittämällä ylimääräisenä numerona hänen teoksensa Kesämusiikkia (1977). Nordgrenin herkässä sävellyksessä vuorottelivat alakuloiset ja herkät tunnelmat, mutta kokonaisuus jätti melko jäsentymättömän vaikutelman.
Radion sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon työskentely oli vahvaa ja ilmeikästä kautta illan.
