Maailmassa on liuta kelpo pianisteja, melkoisesti hyviä ja jonkin verran huippuja. Sitten on Grigori Sokolov. Venäläinen, 62-vuotias, jäyhä, arvokasta etäisyyttä yleisöönsä varjeleva, ylipapin elkein liikkuva jätti. Rinta rottingilla, käsi tyylikkäästi selän takana käyden hän astelee pianon ääreen, kumartaa vähäsen ja samaa liikettä jatkaen istuutuu valtaistuimelleen; alkaa kokoillan totuuden saneluhetki. Jokakeväinen riitti koettiin nyt ensimmäistä kertaa Musiikkitalossa.
Aloitusnumerona oli kuin Sokoloville tilattu Jean-Philippe Rameaun sarja d-mollissa, jonka loputtomat ja moninaiset trillit, käsien rinnakkaiskulut ja kepeän tanssilliset taitteet tarjosivat Sokoloville näytöstyylisen puolituntisen. Hänen pianonsa tuntuu määrittävän ranskalaisbarokin uusiksi: una corda pääsi vapaaksi vain hetkisiksi, sormet hyvä jos kävivät koskettimen pohjalla, soitin muuntui joksikin cembalon ja pianon hybridiksi. Tuon äänen hallinta ei karannut tahdiksikaan. Solognen houkat –muunnelmien lennokkaasta tikutuksesta, Muusien keskustelun raskaista trilleistä Kyklooppien monisävyiseen draamaan kaikki tuntui perustellulta.
Trillaus olikin väliajan yleisimmin kuultu sana Musiikkitalon käytävillä, sillä Mozartin a-molli sonaatilla ei ollut – ei voinut olla – samankaltaista vaikusta kuin Rameaulla. Sokolov käsitteli sonaatin taiterajoja hellästi, huippukohdat vaimenivat ja hiipuivat luoden jatkumoa jaksojen sijaan. Finaaliosan prestosta muokkautui allegro, säyseän pehmeä, elegantti toteamus.
Johannes Brahmsin Händel-muunnelmien selvät rajatkohdat erottuivat jyrkkinä kontrasteina, ja vain ilmiselvästi yhteen kuuluvat muunnelmat nivoutuivat peräkkäisinä. Sokolov ei tehnyt siis suurta kaarta alusta loppuun, vaan pikemminkin esitteli jokaisen osan yhtä tärkeänä ja merkittävänä. Loppufuugan jytkeessä hurmos valtasi harmaahapsen räiskimään täydellä voimalla, mutta kissamaisen joustavat sormet eivät silti tehneet rumaa jälkeä eikä Musiikkitalon salin sointi ylittänyt kipupistettä Sibelius-Akatemian salin tavoin. Myös soitin kesti edeltäjiään paremmin, sillä ohjelman huipentaneet Kolme Intermezzoa op. 117 saivat mehevän, puhtaan ja värikylläisen kasteen ilman pelkäämääni epävireisyyden aavistustakaan. Muunnelmien voimallisuus ja sitä seurannut seestyminen nosti Intermezzot konsertin päättäjän arvoon, jota Sokolovin kunnioittava ja tarkka kuunteleminen korosti.
Perinteinen ylimääräiskimara tarjosi aimo annoksen schumannilaista eksentrisyyttä, skrjabinilaista harmoniapalettia ja trillauksen juhlaa Rameun L’Egyptiennen helinässä. Vieläkään ei jääty ilman kuutta encorea, ei vaikka kova kiire portaisiin jonottamaan tuntui vaivaavan kiireistä yleisöä.
Lue Sokolovin aiemmista esiintymisistä vuodelta 2008 ja 2009.