Franz Liszt Piano Sonata
Marc-André Hamelin, piano
Hyperion records 2011
Franz Lisztin Sonaatti h-molli on pianokirjallisuuden kulmakivi, joka vaatii soittajalta huimia motorisia valmiuksia, suuren muodon hallintaa sekä ennen kaikkea ajatusta. Viimeksi mainitulla on korvattu nopeutta ja näppäryyttä paljonkin. Tätä tasoitusta Marc-André Hamelin ei ole tosin koskaan tarvinnut. Onpa häntä pianon kyborgiksikin nimitetty, niin epäinhimillisen vikkelää on meno koskettimilla.
Mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että Hamelin luottaa liikaa ilmiömäiseen nopeuteensa ja pettämättömään osumatarkkuuteensa. Moniselitteisyyden ja loputtomien löytöjen sijasta sonaatin käänteet kuulostavat jopa itsestäänselvyyksiltä, eikä kuulijalle välity keksimisen tunnetta tai ahaa-elämyksiä: ai siellä on tuollaistakin, jännä idea. Ei, vaan Hamelin hurjastelee sonaatin suorituksenomaisesti läpi venyttämättä nousuja koskaan kunnolliseen kliimaksiin tai panttaamatta seuraavan käänteen ilmeikkyyttä. Voiko Hamelin olla täydellisen motoriikkansa uhri? Kyseessä on kuitenkin Lisztin h-molli sonaatti, joka ei saisi kuulostaa liian helpolta saati yksinkertaiselta.
Levyn muut teokset eivät nauti samanlaista arvostusta sävellyksinä kuin sonaatti, mutta ovat pianistisilta vaatimuksiltaan vähintään samanvertaisia. Niissä Hamelin onnistuukin huomattavasti paremmin. Ehkäpä kyse on pinnan ja syvyyden suhde-erosta, joka taittuu enemmän sinne show-pianismin puolelle.
Phantasie und fuge über nach Thema B-A-C-H taittuu majesteettisella varmuudella briljantimmin kuin koskaan aiemmin, ilman minkäänlaisia esteitä tai hankaluuksia. Hamelin peittää helppouden tunteen runsaalla paukkeella, ja säveltäjäkollegan kunnianosoitus Bachille tulee varmasti selväksi monen f:n saattelemana.
Ajatusta on myös hieman venytetyssä tunnelmakuvassa Bénédiction de Dieu dans la Solitude, joka soi arvokkaana, eikä Hamelin säästele rubatoa tai agogiikkaa, vaan rakentaa ylvään ja virtuoosisen kokonaisuuden pettämättömästi loppuun asti. Helmeilevät kaksoisotteet ja juoksutukset punovat kaunista säestystä melodian kulkiessa vakavamielisenä keskirekisterissä. Seesteiset loppusoinnut pitävät otteessaan poikkeuksellisen jäntevinä.
Eräänlaisena välipalana kuullaan kolmiosainen Venezia e Napoli, jonka päättävässä Tarantellassa Hamelinin kyborgius pääsee villinä irti nakuttamalla repetitioita tasaisemmin ja nopeammin kuin luulisi olevan edes mahdollista. Häpeämättömän pinnallinen pianoilottelu ei jätä kysymyksiä siitä, etteikö Hamelin olisi yksi aikamme suurista sormitaitureista.
Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä