”Nykyään pianoa ei enää soiteta, sillä ratsastetaan. Pianoparka, siitä on tullut sirkushevonen, jota julkeat keikarit koettelevat mykistyneen yleisön edessä. Nopeutta vain, ja yleisö taputtaa. Pianoa ratsastetaan, satuloituna tai ilman.” Näin kirjoitti Calvocoressi yli sata vuotta sitten.
Denis Matsujev prässäsi pianostaan hurjia äänimassoja valtavalla intensiteetillä nostattaen hurmoshenkeä Kansallisoopperan katsomossa niin, että ei edes ylimääräisiä maltettu odottaa, ennen kuin jo seisten osoitettiin suosiota. Matsujevin motorinen kyvykkyys ja äärimmäisyyksiä hivelevä pianismi kasvoivat ylimääräisten aikana sokaisevaan hurjasteluun, joka pyyhki vyörytyksellään mielestä kaikki ne pienet kauniit hetket, joita itse ohjelmassa kuultiin. ”Pianon voimamies” otti yleisönsä, mutta musiikki kieltäytyi kunniasta. Piano oli satuloitu.
Ohjelman ensimmäinen puolisko oli varattu Tšaikovskin op.37a:lle, eli Vuodenajoille, jotka oikeastaan ovat erillisiä pikkuteoksia, joista jokainen kuvaa yhtä kuukautta ja sen henkeä. Matsujev tavoitteli soitossaan elämän ohikiitävyyttä, päivien, vuosien ja kuukausien hetkellistä ja fragmentaarista luonnetta. Kun elämme hetkessä, se onkin yhtäkkiä ohi, ja Matsujev teki tempovaihdoksillaan ja episodimaisella lähestymisellään sarjasta joukon pikku kohtauksia. Talvikuukausia ei muuten jääty muistelemaan, mutta Helmikuun Laskiaisjuhlasta Matsujev otti kaiken ilon irti. Kesäkuun Venelaulussa lyyrinen haikeus meinasi kaapata veneen, mutta hän onnistui välttämään vuolaan melankolian pitämällä vauhtia, mitä oli kuitenkin jonkin verran liikaa Elokuun ja Syyskuun voimallisissa, syksyn yllättävyyttä ja toivottomuutta tavoittelevissa kohtauksissa. Joulukuussa oli aistittavissa nykyaikaista joulustressiä. Matsujevin soitossa oli menevyyttä ja suoria mutkia, mutta pikkuruiset juoksutukset hän tuntui joskus sivuuttavan vain pieninä vuodenkulkuun liittyvinä tapauksina, jotka kohta ovat jo eilistä.
Griegin sonaatissa op. 7 Matsujev pääsi jo käynnistelemään suihkumoottoreitaan. Tunnelma oli häpeilemättömän ritarillinen vailla minkäänlaista peräänantamattomuutta, mutta kaikessa upeudessaan haarniska tuntui samalla niin läpäisemättömältä, että tietty inhimillisyys ja pehmeys jäivät puuttumaan. Dramaattisuus ja traagisuus saavat todelliset merkityksensä vain vastakohtiensa kautta. Heroismi oli niin päälle tunkevaa, että jäin kaipaamaan monimuotoisuutta ja myös sitä haavoittuvaa sankaria.
Igor Stravinskyn Petruška-sarjassa Matsujev muistutti, miksi häntä sanotaan voimamieheksi. Siksi, että voimamies voi ällistyttää vaikka katkomalla rautakankia, mutta kun sen on kerran nähnyt, kaipaisi jo jotain uutta viihdykettä. Matsujev nimittäin rakensi Petruškasta pötkön, jonka hän sitten musersi pieniksi palasiksi. Osien välisiä jännitteitä ei oikein löytynyt, sillä vauhti pysyi hurjana alusta loppuun ja äänten leikillisyys muuntui hetkittäin jopa sävelkentiksi, joissa yksittäiset nyanssit ja herkät soinnit alistuivat osaksi kokonaisuutta, joka oli massaa ja voimaa. Myönnettäköön, että vauhdin hurma oli jo niin vetävää, että valojuovina vilisseet sormet toivat esitykseen jotain selittämätöntä vangitsevuutta.
Ylimääräiset olivat taattua Matsujevin pianosirkusta viihdyttävimmillään. Huumoria piisasi Stsedrinin Humoreskissa, ja Ljadovin Musiikillinen nuuskarasia kimmelsi. Hurjastelun puolelle livahdettiin Grigori Ginzburgin Vuorenkuninkaan luolassa -sovituksessa ja jazzhenkisessä improvisaatiossa, joka kasvoi hiljalleen kahvilan taustamusiikista stadionluokan villitsijäksi.