Ihmelapsena aloittanut ja ihmenuorena jatkanut Kit Armstrong sai lähes täyden Tapiolasalin sulamaan edessään välittömällä olemuksellaan ja vienolla hymyllään. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Pianon ääreen istuttuaan hänen ilmeensä vakavoituu ja silmiin piirtyy keskittynyt polte. Arasta teinipojasta kuoriutuu vakuuttava pianotaiteilija, jonka olemus on kuin opettajansa Alfred Brendelin, joitakin nykiviä maneereja myöten. Sitten taas vieno hymy, kohteliaat kumarrukset ja arka katse yleisöön. Tämä resepti toimii siihen saakka, kunnes ihmelapsesta pitäisi kasvaa ihmemies, eikä söpöydestä anneta enää lisäpisteitä, ja soittoonkin aletaan kaivata omakohtaista heittäytymistä ja herrasmiesmäistä suuruutta. Sitähän ei voi, eikä pidäkään vasta 19-vuotiaalla nuorukaisella vielä olla. Nuori Armstrong on pianistina viittä vaille valmis, mikäli sellainen voi koskaan olla mahdollista.
Illan ohjelma oli suoraan sanottuna kummallinen. Kuultiin pelkästään Franz Lisztiä (1811–1886) ja J.S. Bachia (1685–1750), eikä ollenkaan perinteistä isoa pääteosta, jota olisi voinut pitää ohjelman pihvinä. Sen sijaan nautiskeltiin alkupaloja ja välipaloja yllin kyllin. Kyllä niistäkin täyteen tulee, joskin pitkäjännitteinen, suuren muodon ääreen hiljentyminen kuuluu mielestäni konsertin puhdistavaan luonteeseen.
Lisztin ja Bachin hengenheimolaisuuksia bongaava Kit todella löysi näistä kollegoista yhtäläisyyksiä, jopa siinä määrin, että Bach kuulosti paikoin romanttiselta ja Liszt miltei klassiselta. Bachin BWV 542 fantasian ja fuugan sovitus osoitti Kitin tuntevan pianon mahdollisuudet varmasti, eikä motorisesta osaamisesta jäänyt kiinni myöskään Variaatiot kantaatista ”Weinen, Klagen, Sorgen, Sagen”, mutta jokin laskelmoivan tunneilmaisun maku nousi kummastakin mieleen. Kaikki kiihdytykset, paisutukset, korostukset kun olivat oppikirjamaisen ”oikein” soitettu, mutta vailla terää tai ironiaa. Kaikessa täydellisyydessään se ei kuitenkaan ruokkinut ajatuksia teoksen todellisista mahdollisuuksista herättää ristiriitaisia tunteita, surua, uhmaa, haikeutta, rakkautta tai epätoivoa, joita motiivien retoriikalta voisi toivoa.
Bachin preludit ja fuugat B-duuri ja b-molli Das wohltemperierte klavier -kirjan toisesta osasta osoittivat hänen hallitsevan kontrapunktista serpentiiniä suvereenisti. Pedaalia oli romanttisen runsaasti, mutta teemat eivät hukkuneet sen syövereihin, päinvastoin tulkinnat olivat raikkaita. Pääteemat eivät nousseet ravintoketjun huipulle vain ahmimaan kaikkia muita, sillä Kit nosteli alituisesti jänniä kulkuja ja harmonisia oivalluksia rikastamaan kokonaisuuden eheiksi motiivien leikeiksi.
Bachin Neljä duettoa BWV 802–805 ylittivät kaikki odotukset, ja pienuudestaan huolimatta nousivat oman iltani kohokohdaksi. Kevyesti hypähtelevät sormet näppäilivät niin painokkaan hilpeästi, että olisi toivonut samaa käsittelyä myös edellisille fuugille. Vai onko niin, että kanonisoitu ja ”sakraali” Bach vaatii ympärilleen pedaalin äärelle hiljentyneen seurakunnan, toisin kuin nämä harvoin kuullut helmet?
Bachinsa Armstrong osaa. Romanttisesti ja ilmeikkäästi soi myös Kromaattinen fantasia ja fuuga BWV 903, mutta Lisztiin ei vieläkään tullut sitä häpeilemättömän voimasoiton ja häikäilemättömän virtuoosisen hyväksikäytön tunnelmaa. Sitä olisi kaivattu Transsendentaaliseen etydiin n:o 10, joka jo paperilla vaikutti kokonaisuudesta ulkopuoliselta. Se vaatii vielä lisää desibelejä ja rohkeutta päästää sormet omin avuin lentoon ilman pedaalin valvovaa katsetta.
Ilta antoi lupauksia odottaa Kit Armstrongista paljon tulevaisuudessa. Nyt kuullut alkupalat kaipaavat vain ripauksen rohkeutta, rahtusen voimaa ja hyppysellisen pippuria. Pääruoka siihen mukaan, niin hänestä voi tulla vielä suurten pianoiltojen unohtumaton isäntä.