Kansallisoopperan Peter Grimesin toinen Grimes, yhdysvaltalainen Howard Haskin teki maanantai-iltana vangitsevan ja vaikuttavan suorituksen yhdessä 1900-luvun tärkeimmistä pääosista. En kuullut roolia ensi-illassa laulaneen, suuresti arvostamani Jorma Silvastin esittämänä, mutta ainakin Haskin teki Grimesista suurenmoisen kokemuksen. Alun lievän prässäämisen jälkeen hänen äänensä toimi ja kantoi upeasti, vivahteikkaasti ja syvän koskettavasti Kansallisoopperan salissa. Hän kykeni tavoittamaan Grimesiinsa aidon emotionaalisesti, vailla pienintäkään ylitulkinnan vaaraa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Haskinin afrikkalaisamerikkalainen tausta toi uuden ulottuvuuden yksilön ja yhteisön väliseen juopaan. Väärinymmärrettynä ja hyljeksittynä henkisen tasapainonsa menettävä Grimes erottui yhteisöstä tavallista voimakkaammin.
–
Benjamin Brittenin (1913-1976) musiikki on tyylillisesti omassa kategoriassaan aikalaisiinsa nähden. Neoklassisten selväpiirteisten linjojen seurana on niin ekspressiivisiä dissonansseja kuin impressionistisen pehmeää orkestrointia. Melodisissa ja rytmisissä aiheissaan Britten käyskentelee joskus lähellä Shostakovitsia, joskus Hindemithiä, usein amerikkalaisia Barberia ja Coplandia, toisinaan jopa Gershwiniä tai Gilbertin ja Sullivanin englantilaisia koomisia Savoy-oopperoita. Kuitenkin hän on kaiken aikaa täysin tunnistettavasti Britten, hieman alakuloinen ja tummanpuhuva.
Mikäli Brittenin musiikin vivahteita ja melodiseen linjaan väriä tuovia vaikutteita ei esittäessä tunnisteta, on vaarana, että menetetään ilmaisun hienovaraisen eloisa pintaväreily. Samoin Brittenin musiikin selväpiirteisyys ja kuulaan resonoiva sointi samentuu, jos harmonioiden kirpeys törmää huonoon balanssiin tai lieviin intonaation epätarkkuuksiin – tai mikäli hänen voimakkaita forte-paikkojaan aletaan prässäämään. Valitettavasti kaikkea tätä oli tarjolla maanantai-iltana Kansallisoopperalla.
Vaarana siis oli, että eloisan ja vivahteikkaan Brittenin sijaan saatiin yliannos raskasta, pompöösiä ja yksitoikkoista mäikettä. Onneksi esityksessä oli vastapainoksi monia hyviä yksilösuorituksia, niin Kansallisoopperan orkesterin hienoilta soolosoittajilta ja puhaltajilta kuin solistikunnastakin. On ehkä hieman epäreilua suomalaista solistikuntaa kohtaan tuoda niin paljon esiin illan tähteä, aivan omilla vesillään liikkunutta Howard Haskinia. Vaikutelmani kuitenkin on, että hänen ollessaan lavalla seurasimme Benjamin Brittenin Peter Grimesia. Haskin löysi Grimesistaan niin sen eri tyylilliset kuin emotionaalisetkin merkitykset.
Rauno Marttisen henkiinpuhaltama David Radokin ohjaus ja Tazeena Firthin lavastus ja puvut toimivat hienosti kerrontaa tukien, ja loivat puitteet koskettaville hetkille kalastajakylässä joskus 1700-luvun lopulla tapahtuneessa draamassa. Kuoro ja suomalaissolistit elivät sinänsä hienosti mukana, mutta varsin karkean voimakkaasti soittanut orkesteri pakotti monet prässäämään, mikä ei mielestäni ole linjassa Britteniin sopivan ilmaisun kanssa. Sinänsä tyydyttävien suoritusten rinnalla esille nousivat etenkin Esa Ruuttusen Kapteeni Balstrode ja Jaakko Kortekankaan apteekkari Keene. Kirsi Tiihosen Ellen jätti tällä kertaa neutraalimman vaikutelman.
Peter Grimesin viimeinen esitys on nyt keskiviikkona 12.5.