Viime perjantaina ensi-iltansa saaneen Pelléas ja Mélisanden voinee jo nyt nimetä kevään onnistuneimmaksi oopperatapaukseksi. Ensinnäkin on suurenmoista nähdä Debussyn uraauurtava ooppera käytännössä ensimmäistä kertaa Kansallisoopperan lavalla (viime kerrasta on jo noin puoli vuosisataa, ja silloinkin ooppera laulettiin suomeksi). Toiseksi Marco Arturo Marellin ohjaus onnistuu ihmeellisellä tavalla konkretisoimaan symbolistis-impressionistisen kertomuksen koko eksistentiaalisessa viiltävyydessään.
Marellin filosofisesti tinkimätön visio tekee selväksi, että kyseessä on kouraisevan rankka kuvaelma ihmisyydestä, toiseudesta ja vapaudesta – ei mikään sadunomainen mustasukkaisuusdraama. Maailmanloppua enteilevä, romahtamaisillaan oleva betonibunkkeri täynnä kuolevia ihmisiä sisältää silti myös lohdun siemenet, selvästi humaanin pohjavirran: Goulad’n pienelle Yniold-pojalle annetaan aktiivinen kommentaattorirooli jonkinlaisena Pelléaksen varjona, mikä tuo kokonaisuuteen elämän tuntua. Mélisanden lähellä on koko ajan toisesta todellisuudesta ja vapauden mahdollisuudesta viestivä valkea vene, joka lopussa kuljettaa hänet pois bunkkerista kukkivaan auringonnousuun.
Jo etukäteen paljon huomiota ovat saaneet vesialtaat, joissa laulajat joutuvat pärskimään (onneksi lämmitetyssä vedessä). Vesi ei kuitenkaan jää millään tavoin kohuelementiksi – se on samankaltainen neronleimaus kuin liikkuva lattia ja peili Marellin Rosenkavalier-ohjauksessa. Maurice Maeterlinckin teksti sisältää kaksi ultrasymbolia, veden ja valon, ja näistä vesi sopii ehdottomasti parhaiten ohjauksen peruspilariksi. Suuret vesialtaat täyttävät näyttämön heijastuksilla, vetävät ihmisiä sisäänsä ja peilaavat kaikkia tekstin ja musiikin tapahtumia. Veden avulla Marelli muodostaa onnistuneella tavalla yhteyden teoksen miltei pohjattomiin syvätasoihin: Maeterlinckin näytelmä ei luo koodinomaisia tuplamerkityksiä samalla tapaa kuin perinteinen symbolismi, vaan peittelee koko kuvatun maailman lähes musertavaan merkityksellisyyden paljouteen, joka ei kuitenkaan selvästi paikannu merkityksiksi. Myöskään puheenomaisista linjoista ja orkesterin herkästi reagoivasta vellonnasta kudottu musiikki ei anna selkeitä merkityksiä tematiikan tai kehittelyn avulla, vaan pakenee kuin värjyvä vesi tai valo.
Mikko Franckin johtama Kansallisoopperan orkesteri heittäytyy musiikin virtauksiin intensiivisesti, mutta varsin raskaasti ja kankeasti. Suurin ongelma on orkesterin volyymi, jonka kanssa melkein kaikki solistit joutuvat kamppailemaan. Esitysten kuluessa nestemäistä notkeutta ja kuulostelevaisuutta tulee toivon mukaan lisää, tarvitsematta kuitenkaan tinkiä selvästi artikuloidusta, kohtalonomaisesta tunnelmasta.
Mélisande on oopperan (ja kirjallisuuden) historian kiehtovimpia ja häiritsevimpiä hahmoja. Hän ei ole tästä maailmasta vaan edustaa täydellistä toiseutta, enkelimäistä viattomuutta ja selittämättömyyttä, puhdasta, polttavaa valoa. Oopperan lähtökohtana on Mélisanden trauma: ”Kuka sinulla on tehnyt pahaa?” ”Kaikki, kaikki!” Tämä trauma on yksinkertaisesti Mélisanden kontakti tavallisen maailman kanssa: hän ei sopeudu elämään sen pimeydessä, sosiaalisten normien kahleissa. Mélisanden radikaali arvoituksellisuus herättää Golaudissa ja Pelléaksessa tuhoavaa omistushalua.
Angelika Kirchschlagerin ilmiömäinen kyky laulaa sekä herkästi että kantavasti mahdollistaa väkevän, sävyrikkaan ja lyyrisen helponoloisen tulkinnan vaikeasta roolista. Kirchschlager on Mélisandena täysin omassa luokassaan, sillä muut solistikiinnitykset eivät ole yhtä onnistuneita. Topi Lehtipuun olemus ja silkkinen klangi sopivat ihanteellisesti eksyneelle, runosieluiselle Pelléakselle, mutta kapealla alueella liplattava resitatiivinomainen linja on hänelle hieman liian matalaa laulettavaa. Pelléaksen ja Mélisanden henkilöohjauksessa on viehättävällä tavalla korostettu näiden lapsenomaisuutta.
François Le Roux tekee Golaudista jäyhän, aggressiivisen soturihahmon, jolle Mélisanden toisenlaisuuden raaka kahlitseminen on ainoa keino sen kestämiseen. Tähän Le Roux’n kolkko, karkeakin ääni sopii hyvin, mutta Debussyn tekstuuri kaipaisi vielä laulullisempaa, pitkälinjaisempaa ääntä. Miehistä parhaat pisteet saa Jyrki Korhonen, jonka viisas, elämästä luopuva Arkel kumisee viimeisessä näytöksessä lavean valoisasti. Mia Heikkinen kirkastaa lavaa vuoroin ihastuneesti hyppelevällä, vuoroin epätoivoon vaipuvalla Yniold-pojalla, jonka kirkkaasti kimmahteleva ja tunteikas ääni kruunaa kolmannen näytöksen vavisuttavan viimeisen kohtauksen.