Nyt se sitten tuli tehtyä: ensiwagnerini. Jo joulukuussa oli Parsifaliin varattu liput, varmistettu etten vain peräänny. Aikoinani lukioikäisenä yritin totuttautua Wagneriin alkusoittojen myötä, mutta huolellinen kypsyttely tyssäsi Tannhäuser-dvd:hen, jota yritin tuijottaa kannettavan näytöltä vatsallani maaten. Tuskin mikään oli tuntunut niin pitkäveteiseltä ja merkityksettömältä. Menneenä tiistaina sain sitten tuta.
Kansallisoopperan Parsifal oli ensinnäkin visuaalisesti väkevä – linjakas, tyylitelty, viiltävä. Pimeyttä halkova kulmikas tie ja paikoin laskeutuvat, goottiornamentiikkaan viittilöivät keveän massiiviset kuviot loivat epätodellisen, tyylikkään tilan, joka saattoi sijaita missä vain, se oli täydellisen universaali (joskin valoefekteillä leikkiminen oli joskus perustelematonta). Ooppera synnytti tilan, joka muutti aikaa – ensinnäkin viisi tuntia vierähti ohi huomaamatta, siitä tuli minkä tahansa vaikuttavan asian ideaalipituus. Toiseksi ajan kokemus ylipäätään muuttui, aika ikään kuin tiheni ja muuttui raskaaksi. Myyttiseksi.
Wagner on Wagneria vain livenä – vain silloin tuo uusi myyttinen ajankokemus mahdollistuu ja teoksen väkevä kokonaisvaltaisuus realisoituu. Kaikki on pitkää, laveaa, sitkeää ja intensiivistä – laulun linjat, musiikilliset rakenteet ja juonen kaarteet. Teoksen kiehuvasta ytimestä nouseva energia kannattelee suorastaan kolossaalista muotoa. Länsimaisen kulttuurin monumentti, eittämättä.
Paperilla käsitetty Leitmotiv-tekniikka avautui vasta nyt oopperan läpitunkevassa massiivisudessa: juuri se tuntui olevan tämän kaiken intensiteetin pohjalla. Sen sijaan että vain toistaisi näyttämön tunnelmia, alleviivaisi tunteita tai kuvittaisi psyykkistä todellisuutta juuri musiikki luo perusenergian. Se tietää menneen ja tulevan ja kehittyy spiraalimaisessa, pyörivässä liikkeessä. Jokaisesta musiikillisesta elementistä tulee jyhkeällä tavalla ladattu, jokainen musiikillinen ele värisee merkitysten raskaudesta. Ajaton aikasysteemi ja symbolit kehräytyvät vähitellen esiin suurissa kaarroksissa. Kuulija tunnistaa ne heti, intuitiivisesti: tämä aihe merkitsee tätä, tämä tätä. Parsifalin arkkityyppisissä ja alkuvoimaisissa juoniaiheissa oli jotain kollektiivista ja välitöntä, alkukokemusmaista.
Matti Salmisen Gurnemanz oli vakuuttava auktoriteetti ja kannatteli draamaa niin äänellisellä, musiikillisella kuin juonellisella tasolla.
Wagnerin Parsifal esitetään vielä kolmeasti, 16.4, 19.4 ja 22.4. Wagnerin Ring-tetralogia esitetään Kansallisoopperassa ensi elo-syyskuussa.
(Kuva: Kansallisooppera)