Max Brücknerin luonnos Bayreuthin versioon 1901, ensimmäinen näytös, jyrkkä kallioranta, jonka äärellä Dalandin laiva (oikealla) ja Lentävä Hollantilainen.
Kansallisoopperamme toi uudelleen ohjelmistoonsa Kasper Holtenin ohjaaman Hollantilaisen. Se on siinä määrin ns. postmodernia Regietheateria, että olisi parempi otsakoida teos Kasper Holten: Lentävä hollantilainen, sovitus Wagnerin pohjalta. Alkuperäisen teoksen kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Mutta Wagneria kannattaa aina mennä kuulemaan, musiikin mahti on sammumaton. Olen ohjauksen jo arvioinut Amfionissa v. 2016.
Sopi hyvin, että päärooliin astui nyt oopperan orkesteri Paul Mägin johdolla. Se on saavuttanut korkean ammatillisen tason ja soi kuin sinfoniaorkesteri. Yleisö myös ymärsi tämän antaessaan raikuvimmat aplodit orkesterille. Itse asiassa tästä oopperasta alkaen voi kysyä, onko wagnerilainen ooppera teatteria vai sinfoniaa. Kummallakin näkemyksellä on kannattajansa. Orkesteri on todellakin Friedrich Schillerin teorian mukaan kuin elävä muuri katsojien ja näyttämön välissä, verrattavissa antiikin tragedian kuoroon. Wagnerin orkesteri on sprechvermögen, eli sillä on ’puhekyky’, taito ilmaista, ennakoida ja viitata juonen tapahtumiin. Jo alkusoiton innoituksen lähde on tietenkin Beethovenin 9. sinfonian alun tyhjä kvintti-kvartti-sointi. Tässä se on siirretty kuvaamaan myrskyisää merta. Itse asiassa oopperan päähenkilö onkin meri, se tuodaan orkesterin keinoin niin likelle kuulija, että hän synestesian avulla miltei tuntee suolaiset pärskyt suussaan. Richardin, Minnan ja koira Rollerin legendaarinen laivamatka ja pelastuminen Norjan vuonoon…. ja sieltä edelleen Lontooseen ja lopulta Pariisiin on lähtökohtana. Pariisissa kypsyi Hollantilaisen idea, mutta aika oli ankeaa. Silti Wagner oppi paljon: hän myönsi olevansa oppipoika Berliozin rinnalla ja kuuli siellä em. Beethovenin 9. sinfonian ensi kerran kunnolla esitettynä, vaikka oli kotoisin Saksan maalta. Edelleen hän oppi italialaista oopperaa jouduttuaan hengenpitimikseen sovittamaan mm. Donizettin teoksia.
Ohjelmalehtisessa on Juhani Koiviston kiintoisa essee oopperan taustoista. Wagner kuvasi itse Sentaa Schillerin termeillä naiivi ja sentimentaalinen. Ne ovat tietenkin peräisin tämän kirjailijan esseestä Über naive und seentimentalische Dichtung (1795). Senta on läpeensä naiivi. Kuvaus lapsesta, joka kuulee isältään köyhästä miehestä ja tyhjentää sitten vanhempansa lompakon tämän taskuun säälistä on esimerkki naiivista käytöksestä. Juuri näinhän, soveltaen, tapahtuu tässä oopperassa kun Hollantilainen avaa rahakirstunsa Dalandille. Naiivi on ihminen joka unohtaa keinotekoisen ja harkinnan teoissaan.
Bayreuthin version 1901 päärooleissa Hollantilaisena Anton van Rooy ja Sentana Emmy Destinn.
Holtenin ohjaus on toki taidolla toteutettu näyttämölllisessä mielessä. Mutta missä on meri? Sen korvaa New Yorkin skyline ja yleisön ’suosiomeri’. Hollantilaisen, kansainvälisen jetset elämää viettävän taidemaalarin ympärillä. No voihan se näinkin olla, jos ajattelee mitä venäläinen kirjailija ja formalisti Viktor Shklovski sanoi, hieman muun taen: ”Runoudessa meri ei ole merta, vaan loppusointu sanalle verta.” Meri on siis metafora. Mutta on melkoinen sekaannus kun alkusoiton pan- tomiimissa ollaan kuin Venusvuoren bakkanaaleissa ja vielä enemmän lopun norjalaisten merimiesten överiksi käyvässä ilonpidossa. Eri tämän pitänyt olla Tannhäuser, ollaan kuin väärässä oopperassa. Modernisoinnissa toistetaan kaikki klisheet: kännykät ja videokamerat lavalla, ylimääräisenä näytöksenä päätöksessä ’mitä tapahtui sitten’, loppuratkaisun muuttaminen, Senta söhräämässä verenkarvaisia maaleja, kaikki epäesteettistä, rumaa, mautonta ja samaa koskee näyttämön visuaalisia näkymiä. Tietenkin katsoja voi aina sulkea silmänsä, mutta on vähän sääli, että huippumusikaalisille suomalaisille, yleisölle ja muusikoille annetaan tällainen produktio eteen. Malliesimerkki ohjaajan totaalisesta epäsensitiivisyydestä musiikin suhteen on lopun norjalaisten merimiesten kuoro, kun se huutaa tuntemattomalle laivalle: vastatkaa! …seuraa fermaattitauko ja sitten, C-duurin jälkeen tukahdutettu vaskien sointu fis mollissa tai cis-mollissa, oudossa sävellajissa. Tämän ratkaisevan paussin ohjaaja täyttää Hollantilaisen vaikerruksella: Senta, Senta…. Kyseessä olisi kuitenkin ollut juuri berliozlainen l’esthetique de l’imprevu, odottamattoman esteetiikka noiden kahden soinnun välillä, joka siis katoaa kuulijalta. Yksi oopperan draamallisia ja musiikillisia huippukohtia.
Toinen erittäin positiivinen seikka, orkesterin ohella, oli ooppera kuoro, erinomaisen iskuvalmis ja hienosti harjoitettu juuri tähän oopperaan, jossa sillä on tärkeä rooli. Solisteina kuultiin paljon erinomaista vokaalitaidetta: Tuomas Katajalan erittäin puhtaasti laulama perämiehen rooli, Joachim Bäckströmin Erik, sekä Jyrki Korhosen niinikään osuva tulkinta Dalandista, joka toi mieleen Matti Salmisen. Samoin Olafur Sigurdson Hollantilaisena ja Miina-Liisa Värelä Sentana kantoivat roolinsa urhoollisesti loppuun saakka.
— Eero Tarasti
(Arvion kuvat ovat teoksesta Oswald Georg Bauer: Die Geschichte der Bayreuther Festspiele, Band I, 1850-1950. Berlin: Deutscher Kunstverlag, 2016, s. 329 ja 331)