Amfion pro musica classica

Soivassa kirjastossa soivat solo-, duo-, trio- ja pelimannimuunnelmat

Sallinen, Poijärvi, Tyrvainen. Kuva © Vihonen

Sallinen, Poijärvi, Tyrvainen.
Kuva © Vihonen

Lohjan Pääkirjaston syksyn toisessa Soiva kirjasto –konserttisarjan konsertissa torstaina 20.9.2018 klo 19 on Lohjan kaupunginorkesterin jousikvintetin esiintymisvuoro. Ohjelmassa on ainoastaan kotimaista musiikkia vuodesta 1887 tähän päivään asti. Lisäksi esitetään myös kantaesitys, jolla on paikallinen lisämauste. Konsertin kesto n. 1 h ja se on maksuton.

Konsertin ensimmäinen teos on Jean Sibeliuksen Teema ja variaatiot soolosellolle. Toisena on Jaakko Kuusiston Miniö –  modernistinen ja minmalistinen duo viululle ja kontrabassolle.

Erkki Melartinin Trio a-molli, op. 133 esitetään viululla, alttoviululla ja sellolla.  Trio on vuodelta 1926.

Teoksessa ”Pelimannimuunnelmat” Peter Grans on tehnyt ohjelmallisen tarinan erään kuuluisan pelimannin hääkeikasta. Pelimannin nimi on  Karl Fredrik Lundgren (1836-1925) ja hän oli kotoisin Nummelta. Soiva tarina vie meidät 1800-luvun loppupuolelle ja siinä levoton pelimanni odottaa hevoskyytiä. Hän on menossa naapuripitäjään soittamaan suuriin häihin.  Matkan varrella tulee outoja tyyppejä vastaan ja kievarissakin pistäydytään. Eri vaiheiden jälkeen hän saapuu hääpaikalle odotettuna vieraana ja silloin soi Karl Fredrik Lundgrenin häämarssi. Pelimannimuunnelmat on omistettu Sakari Salliselle.

Illan viimeinen esitettävä teos on Aulis Sallisen klassikko ”Aspekteja Peltoniemen Hintrikin surumarssista”.

Esiintyjinä ovat Lohjan kaupunginorkesterin jousikvintetti  Sakari Sallinen ja Liisa Rantala, viulu, Lauri Poijärvi, alttoviulu, Jukka Tyrväinen, sello ja Peter Grans, kontrabasso.

Juhlakonsertti esittelee Mikko Heiniön kamarimusiikkiteoksia

Mikko Heiniö. Kuva © Maarit Kytöharju / Music Finland.

Mikko Heiniö. Kuva © Maarit Kytöharju / Music Finland.

Säveltäjä Mikko Heiniö täytti 70 vuotta viime toukokuussa. Syntymäpäivää juhlistetaan vielä syksyllä sävellyskonsertilla, joka pidetään Helsingin Konservatorion Konserttisalissa sunnuntaina 7.10.2018 klo 15.00. Konsertissa kuullaan laaja otos Heiniön kamari- ja laulumusiikkia. Ohjelmassa on myös yksi kantaesitys, sellolle ja kitaralle sävelletty Mot natten. Esiintyjinä on joukko arvostettuja suomalaisia muusikoita, kuten baritoni Tommi Hakala, pianisti Kristian Attila ja kitaristi Patrik Kleemola.

Mikko Heiniön (s. 18.5.1948 Tampereella) laajaan sävellystuotantoon kuuluu mm. yhdeksän pianokonserttoa, kolme sinfoniaa ja neljä oopperaa, vokaali- ja kamarimusiikkia eri kokoonpanoille sekä kuoroteoksia. Heiniö opiskeli sävellystä Suomessa Joonas Kokkosen ja Berliinissä Witold Szalonekin johdolla, ja suoritti diplominsa Sibelius-Akatemiassa vuonna 1977. Lisäksi hän opiskeli musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa, mistä väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1984. Heiniö on Turun filharmonisen orkesterin nimikkosäveltäjä, ja on toiminut myös musiikkitieteen professorina Turun yliopistossa vuosina 1986-2005.

Konsertin avausteoksena kuultava Café au lait perustuu vaikutelmiin Länsi-Afrikassa sijaitsevan Beninin musiikista ja luonnosta. Kitarakappale Through Green Glass puolestaan kuuluu Patrik Kleemolan aloitteesta syntyneisiin sävellyksiin kuten myös Bo Carpelanin runojen inspiroima, nyt kantaesitettävä Mot natten. Lassi Nummen tekstiin sävelletty orkesterilaulusarja Syyskesän laulu, josta nyt kuullaan pianosäestyksellinen versio, peilaa päättymässä olevan elämän tuntoja. Päätösnumerona kuultavassa Pianokvintetossa muusikot resitoivat katkelmia Lewis Carrollin teoksesta Through the Looking Glass.

Esiintyjät:
Tommi Hakala, baritoni
Kristian Attila, piano
Anu Honkanen, huilu
Tapio Liukkonen, klarinetti
Ilana Gothóni, viulu
Susanna Suorttanen, viulu
Helinä Nissi, alttoviulu
Katja Kolehmainen, sello
Pasi Helin, piano
Patrik Kleemola, kitara

Ohjelma:

Mikko Heiniö:
Café au lait (2006)
— I. Le matin — Timporata
— II. Mami Wata
— III. Tipinti et Abalacodje — La nuit
Through Green Glass (2014)
Mot natten, kolme nokturnoa ja kaksi interludia (2018), kantaesitys
— 1. Nocturne I: Oscuro — 2. Interlude I: Spasimo
— 3. Nocturne II: Sospiro
— 4. Interlude II: Passi —5. Nocturne III: Battito

– väliaika –

Syyskesän laulu (Lassi Nummi) (2008–2009)
— 1. Suuri valo — 2. Kun saavumme tähän hetkeen
— 3. Tämä outo seutu — 4. Virran partaalla
— 5. Välimeri
— 6. Taivaalla kuu — 7. Syyskesä
Pianokvintetto (1993)

arvio: Lentävän hollantilaisen paluu

Max Brücknerin luonnos Bayreuthin versioon 1901, ensimmäinen näytös, jyrkkä kallioranta, jonka äärellä Dalandin laiva (oikealla) ja Lentävä Hollantilainen (teoksesta Oswald Georg Bauer: Dei Geschichte der Bayreuther Festspiele, Band I, 1850-1950)

Max Brücknerin luonnos Bayreuthin versioon 1901, ensimmäinen näytös, jyrkkä kallioranta, jonka äärellä Dalandin laiva (oikealla) ja Lentävä Hollantilainen.

Kansallisoopperamme toi uudelleen ohjelmistoonsa Kasper Holtenin ohjaaman Hollantilaisen. Se on siinä määrin ns. postmodernia Regietheateria, että olisi parempi otsakoida teos Kasper Holten: Lentävä hollantilainen, sovitus Wagnerin pohjalta. Alkuperäisen teoksen kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Mutta Wagneria kannattaa aina mennä kuulemaan, musiikin mahti on sammumaton. Olen ohjauksen jo arvioinut Amfionissa v. 2016.

Sopi hyvin, että päärooliin astui nyt oopperan orkesteri Paul Mägin johdolla. Se on saavuttanut korkean ammatillisen tason ja soi kuin sinfoniaorkesteri. Yleisö myös ymärsi tämän antaessaan raikuvimmat aplodit orkesterille. Itse asiassa tästä oopperasta alkaen voi kysyä, onko wagnerilainen ooppera teatteria vai sinfoniaa. Kummallakin näkemyksellä on kannattajansa. Orkesteri on todellakin Friedrich Schillerin teorian mukaan kuin elävä muuri katsojien ja näyttämön välissä, verrattavissa antiikin tragedian kuoroon. Wagnerin orkesteri on sprechvermögen, eli sillä on ’puhekyky’, taito ilmaista, ennakoida ja viitata juonen tapahtumiin. Jo alkusoiton innoituksen lähde on tietenkin Beethovenin 9. sinfonian alun tyhjä kvintti-kvartti-sointi. Tässä se on siirretty kuvaamaan myrskyisää merta. Itse asiassa oopperan päähenkilö onkin meri, se tuodaan orkesterin keinoin niin likelle kuulija, että hän synestesian avulla miltei tuntee suolaiset pärskyt suussaan. Richardin, Minnan ja koira Rollerin legendaarinen laivamatka ja pelastuminen Norjan vuonoon…. ja sieltä edelleen Lontooseen ja lopulta Pariisiin on lähtökohtana. Pariisissa kypsyi Hollantilaisen idea, mutta aika oli ankeaa. Silti Wagner oppi paljon: hän myönsi olevansa oppipoika Berliozin rinnalla ja kuuli siellä em. Beethovenin 9. sinfonian ensi kerran kunnolla esitettynä, vaikka oli kotoisin Saksan maalta. Edelleen hän oppi italialaista oopperaa jouduttuaan hengenpitimikseen sovittamaan mm. Donizettin teoksia.

Ohjelmalehtisessa on Juhani Koiviston kiintoisa essee oopperan taustoista. Wagner kuvasi itse Sentaa Schillerin termeillä naiivi ja sentimentaalinen. Ne ovat tietenkin peräisin tämän kirjailijan esseestä Über naive und seentimentalische Dichtung (1795). Senta on läpeensä naiivi. Kuvaus lapsesta, joka kuulee isältään köyhästä miehestä ja tyhjentää sitten vanhempansa lompakon tämän taskuun säälistä on esimerkki naiivista käytöksestä. Juuri näinhän, soveltaen, tapahtuu tässä oopperassa kun Hollantilainen avaa rahakirstunsa Dalandille. Naiivi on ihminen joka unohtaa keinotekoisen ja harkinnan teoissaan.

Bayreuthin version 1901 päärooleissa Hollantilaisena Anton van Rooy ja Sentana Emmy Destinn.

Bayreuthin version 1901 päärooleissa Hollantilaisena Anton van Rooy ja Sentana Emmy Destinn.

Holtenin ohjaus on toki taidolla toteutettu näyttämölllisessä mielessä. Mutta missä on meri? Sen korvaa New Yorkin skyline ja yleisön ’suosiomeri’. Hollantilaisen, kansainvälisen jetset elämää viettävän taidemaalarin ympärillä. No voihan se näinkin olla, jos ajattelee mitä venäläinen kirjailija ja formalisti Viktor Shklovski sanoi, hieman muun taen: ”Runoudessa meri ei ole merta, vaan loppusointu sanalle verta.” Meri on siis metafora. Mutta on melkoinen sekaannus kun alkusoiton pan- tomiimissa ollaan kuin Venusvuoren bakkanaaleissa ja vielä enemmän lopun norjalaisten merimiesten överiksi käyvässä ilonpidossa. Eri tämän pitänyt olla Tannhäuser, ollaan kuin väärässä oopperassa. Modernisoinnissa toistetaan kaikki klisheet: kännykät ja videokamerat lavalla, ylimääräisenä näytöksenä päätöksessä ’mitä tapahtui sitten’, loppuratkaisun muuttaminen, Senta söhräämässä verenkarvaisia maaleja, kaikki epäesteettistä, rumaa, mautonta ja samaa koskee näyttämön visuaalisia näkymiä. Tietenkin katsoja voi aina sulkea silmänsä, mutta on vähän sääli, että huippumusikaalisille suomalaisille, yleisölle ja muusikoille annetaan tällainen produktio eteen. Malliesimerkki ohjaajan totaalisesta epäsensitiivisyydestä musiikin suhteen on lopun norjalaisten merimiesten kuoro, kun se huutaa tuntemattomalle laivalle: vastatkaa! …seuraa fermaattitauko ja sitten, C-duurin jälkeen tukahdutettu vaskien sointu fis mollissa tai cis-mollissa, oudossa sävellajissa. Tämän ratkaisevan paussin ohjaaja täyttää Hollantilaisen vaikerruksella: Senta, Senta…. Kyseessä olisi kuitenkin ollut juuri berliozlainen l’esthetique de l’imprevu, odottamattoman esteetiikka noiden kahden soinnun välillä, joka siis katoaa kuulijalta. Yksi oopperan draamallisia ja musiikillisia huippukohtia.

Toinen erittäin positiivinen seikka, orkesterin ohella, oli ooppera kuoro, erinomaisen iskuvalmis ja hienosti harjoitettu juuri tähän oopperaan, jossa sillä on tärkeä rooli. Solisteina kuultiin paljon erinomaista vokaalitaidetta: Tuomas Katajalan erittäin puhtaasti laulama perämiehen rooli, Joachim Bäckströmin Erik, sekä Jyrki Korhosen niinikään osuva tulkinta Dalandista, joka toi mieleen Matti Salmisen. Samoin Olafur Sigurdson Hollantilaisena ja Miina-Liisa Värelä Sentana kantoivat roolinsa urhoollisesti loppuun saakka.

— Eero Tarasti

(Arvion kuvat ovat teoksesta Oswald Georg  Bauer: Die Geschichte der Bayreuther Festspiele, Band I, 1850-1950. Berlin: Deutscher Kunstverlag, 2016, s. 329 ja 331)

Lentävä Hollantilainen palaa Kansallisoopperaan

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

Kasper Holtenin tulkinta Richard Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta palaa Kansallisoopperaan 14.9.2018. Sentan roolissa säteilee Miina-Liisa Värelä,yksi Suomen lupaavimmista lyyris-dramaattisista sopraanoista.

Holtenin uudenlainen tulkinta Lentävästä hollantilaisesta sijoittuu nykypäivän urbaaniin taidemaailmaan. Nimihenkilö on kuuluisa taiteilija, joka matkustaa ympäri maailmaa. Holtenin mukaan Wagnerin ikuinen rakkauden etsiminen tulee esiin erityisesti tässä teoksessa: ”Ajatus rauhan ja ikuisen rakkauden löytämisestä oli tuttu Wagnerille, joka matkusti koko elämänsä eikä koskaan löytänyt omaa paikkaansa. Hänen oma sielunsa ja elämäntapansa toivat hänelle aina vihollisia; ne saivat hänet löytämään uuden naisen ja sitten taas eroamaan. Hän ei löytänyt rauhaa silloinkaan, kun oli kuuluisa – hänen taiteellinen lahjakkuutensa olikin myös kirous”, Holten tiivistää.

Sentan roolissa nähdään kansainvälisessä nosteessa oleva sopraano Miina-Liisa Värelä. Hänen viimeaikaisiin menestyksekkäisiin roolisuorituksiinsa lukeutuvat mm. Värjärin vaimo Straussin oopperassa Nainen vailla varjoa Linzissä alkukaudesta 2017–2018. Värelä sai ylistävät kritiikit ja rooli poiki useita jatkokiinnityksiä. Loppukeväästä 2018 hän lauloi Odensessa ensimmäisen näyttämöversionsa Sieglindenä Wagnerin Valkyyriassa. Jälleen kriitikot ylistivät roolisuoritusta sekä äänellisesti että näyttelijäntyöllisesti.

Lentävän hollantilaisen videosuunnittelusta vastaa Luke Halls. Hänen videototeutuksiaan on nähty paitsi Euroopan merkittävillä oopperalavoilla myös Pariisin muotiviikoilla ja popin maailmantähtien, kuten Adelen, Rihannan ja U2:n konserteissa. Lavastuksen on suunnitellut Philipp Fürhofer, puvut Anja Vang Kragh ja koreografian Signe Fabricius.

Esitykset johtaa Paul Mägi. Värelän lisäksi rooleissa nähdään Olafur Sigurdarson Hollantilaisena ja Jyrki Korhonen Dalandina. Muissa rooleissa esiintyvätJoachim BäckströmSari Nordqvist ja Tuomas Katajala.

Esitykset Suomen kansallisoopperassa 14.9., 20.9., 22.9., 26.9., 3.10., 5.10. ja 11.10.

FiBOn syyskauden aloittaa Händelin harvoin esitetty oratorio

FiBOn syyskauden aloittaa perjantaina 21. syyskuuta klo 19 Johanneksenkirkossa Georg Friedrich Händelin harvoin esitetty oratorio Il trionfo del tempo e del disinganno. Oratoriosta on useita versioita, mutta nyt Helsingissä kuullaan alkuperäinen eli niin sanottu Rooman-versio, jossa barokkinen runsaus näyttäytyy täydessä loistossaan.

Vuonna 1707 sävelletyn teoksen teema sopii erinomaisesti nykypäivään. Oratoriossa neljä hahmoa, Kauneus (La bellezza), Nautinto (Il piacere), Järjen ääni (Il disinganno) ja Aika (Il tempo), käyvät ajatuksenvaihtoa elämän merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä. Mikä on tärkeätä elämässä, mikä taas turhaa?

Oratorion Nürnbergin-konsertin arvostelu sai konserttijärjestäjät haltioitumaan, sillä parempaa arviota ei käytännössä voi saada Saksan kolmen arvostetuimman lehden joukkoon kuuluvassa Süddeutsche Zeitung -lehdessä: ”Hienompaa ja joustavampaa solisteja tukevaa musisointia tuskin olisi voinut toivoa kuin mitä Suomalainen barokkiorkesteri tarjosi ensivierailullaan Nürnbergin kansainvälisellä urkuviikolla.”(Süddeutsche Zeitung / Stephan Schwarz-Peters 10.6.2018)

Maria Erlacher, sopraano (La bellezza)
Marie Luise Werneburg, sopraano (Il piacere)
Marian Dijkhuizen, altto (Il disinganno)
Nino Aurelio Gmünder, tenori (Il tempo)
Suomalainen barokkiorkesteri
Georg Kallweit ja Petteri Pitko, musiikin johto
Ilka Seifert ja Folkert Uhde, konsepti ja ohjaus
Jörg Bittner, valaistus

Teoksen partituuri: https://imslp.org/wiki/Il_trionfo_del_Tempo_e_della_Verità%2C_HWV_46_(Handel%2C_George_Frideric)